perjantai 5. maaliskuuta 2010

Balladi Einari Lankisesta

Muutama vuosi sitten kaivelin kierrätyskeskuksen hämärissä huoneen nurkkaan ajautuneita pahvilaatikoita. Tarkoitukseni oli ollut lähteä jo kotiin, mutta jostain tuntemattomasta syystä päätin vilkaista, oliko proosallisen näköisissä laatikoissa jotain muutakin kuin Daphne de Maurierin Rebekkaa ja muita divarien kestohittejä.

Alimmaisen laatikon pohjalla, yhdentekevän roskan joukossa, lojui vaaleanruskea, omakustanteen näköinen läpyskä, jonka takakansiteksti kiinnitti huomioni:

”Kaikki tässä kirjassa kerrotut asiat ja tapahtumat ovat tosia, vaikka ne ehkä monista tuntuvat uskomattomilta”

Lupaavaa. Painettu Turussa, Kirjapaino Pika Oy 1981. Kuolevan Kekkoslovakian syvimmän paranoian aikaa... 1981... kun bussipysäkeille tuotiin ilmoituksia, joissa luki: ”Tarkkaile naapuriasi ja ilmoita poikkeuksista!”

Käänsin etukannen näkyviin. Einari Lankinen: Olin takaa-ajettuna. Essiivimuoto tuntui jotenkin epämääräisellä tavalla oudolta... ikään kuin hämärän rajamaat olisivat ottaneet askeleen lähemmäs jossain selkäni takana.

”Se mitä tässä kerron on kuin paha satu, mutta totta kuitenkin joka lause. Kerron tässä Suomen suurimman, ehkä lähes maailman suurimman rikollisjärjestön toiminnasta, sen menettelytavoista. Siitä, miten ja missä se toimii. Olen seurannut sen toimintaa noin kymmenen vuotta. Olen asiasta täysin selvillä, sillä olen itse joutunut sen toiminnan kohteeksi. Olen menettänyt sille paljon. Rahassa arvioituna nykymarkoissa noin ainakin kolmekymmentä miljoonaa. Vanhoissa markoissa noin kolmetuhatta miljoonaa. Tämän he itse ilmoittivat 70-luvun alkupuolella, v. 1973. Siis silloin, kun he olivat saaneet vietyä minulta mainitsemani summan edestä kirjoituksiani.”

Vaikka valtaosa tekstistä käsitteleekin Lankisen paranoidia maailmankuvaa ja listaa hataria todisteita sen puolesta, tämä 161-sivuinen, pääosin toteavaan tyyliin kirjoitettu ja päiväkirjamaisesti etenevä dokumentti on samalla eräs kiehtovimmista elämäkerroista, joita käsiini on sattunut. Lankisen suuri harha, mikä erottaa hänen todellisuutensa pysyvästi koko muusta maailmasta, on uskomus, että YLE on jonkinlaisella ”salakuvaukseksi” kutsutulla menetelmällä jakanut hänen ajatuksensa ja ideansa kirjailijoina, muusikoina ja taiteilijoina esiintyville rikollisille ympäri Suomea ja maailmaa:

”Tässä on siis kyse kirjoituksistani, käsikirjoituksistani, monien vuosien työstä, jotka he salakuvauslaitteillaan kuvasivat ja myivät ne maailman lähes kaikille televisioyhtiöille, elokuvayhtiöille, kirjailijoille, runoilijoille (...)”

Jonkinlainen variantti vakoilufantasioista ja influencing machinesta, siis. Lankinen kärsii syvästi uskosta, ettei yksikään hänen ajatuksensa pysy salassa muulta maailmalta. Hän on myös (monen muun tavoin) vakuuttunut omien pohdintojensa ainutlaatuisuudesta - hän itse asiassa toistelee usein, ettei tunne ympäröivän kulttuurin taidetta juuri ollenkaan, koska hän tahtoo pitää itsensä puhtaana plagioinnista – ja niinpä pienetkin kliseet jossain teoksessa tuntuvat Lankisesta häneltä itseltään varastetuilta.

Traagista asiassa ehkä on se, että Lankinen vaikuttaa alunpitäen varsin pätevältä ITE-taiteilijalta. Hän itse puhuu moneen otteeseen ”silmäsairaudesta”, joka iski häneen pian sodan jälkeen (Lankinen kertoo olleensa palveluksessa sodan aikana, joten ainakaan tuolloin häntä ei katsottu liian sairaaksi) ja nähtävästi johti läpi 50- ja 60-lukujen jatkuneeseen lääkärikierteeseen.

Lankisen julkaistu tuotanto ajoittuu vasta sairauden jälkeiselle ajalle, mutta hänen kokoelmistaan löytyy myös muutamia 30-luvulla kirjoitettuja runoja ja sävellyksiä. 40-luvulta on peräisin myös Lankisen ensimmäinen romaani. Hänen myöhempään, jo syntyessään pahasti vanhentuneen tuntuiseen tuotantoonsa verrattuna Lankisen varhaiset runot ja sävellykset paljastavat kyllä jonkin verran selvää lahjakkuutta, jota tosin ei kuitenkaan selvästikään sen kummemmin ruokittu.

Kun niinkin synkästä ajasta on kysymys, tämä ei sinänsä ole ihmeellistä, mutta on jotenkin erityisen surullista havaita, miten Lankinen jatkaa sinnikkäästi, joskin ajan kelkasta pudonneena vuosikymmenten ajan saamatta minkäänlaista palautetta, ja mikä pahinta, jatkuvan vainofantasian ahdistamana. Tämän nähtävästi hyvin herkkäluonteisen ja uskonnollisen miehen julkaisuhistoriakin kertoo omaa karua kieltään siitä, miten hulluuden eri alaluokat kerääntyvät yhteen normaalin yhteiskunnan reunoilla (kuten Kurt Vonnegutin romaanissa Äiti Yö kerrotaan osuvasti). Monet hänen teoksistaan nimittäin ovat Pegasos-seuran tai Kansallis-mytologisen yhdistyksen julkaisemia, vaikka onkin vaikea nähdä yhteyttä Pekka Siitoimen natsifantasoiden ja Lankisen rauhallisten, usein kyllä huvittavan vetistelevienkin, runojen ja romaanien maailman välillä.

Joka tapauksessa, hyvää näissä myöhemmissä teoksissa on ainakin se, että Lankinen vaikuttaa viimeistään 80-luvun lopulla jossain määrin parantuneen vainokuvitelmistaan, sillä tuolloin hän julkaisi ensimmäistä kertaa koottua sävellys- ja runotuotantoaan. Ehkä hän koki, ettei häntä enää jostain syystä jahdattu?

Lankisen paranoiaklassikon selkeä ja suora tyyli erottaa sen rajusti muista, kirjallisuusihmisten ylimieliseltä kalskahtavaan sävyyn joskus ”hörhö-” tai ”skitsokirjallisuudeksi” kutsumista teoksista, kuten Vilho Piipon sisäavaruusjazzista, Paavo Rissasen surullisenkuuluisista raporteista tai Rauni-Leena Luukanen-Kilden automaattikirjoituksista. Omalla oudolla tavallaan Olin takaa-ajettuna on nimenomaan dokumentti, jollaiseksi tekijä se on tarkoittanutkin – yksittäinen ja ajoittain katkeileva, etäinen radiolähetys hulluuden yksinäisestä maailmasta, mutta kuitenkin tarpeeksi selkokielinen ja koskettava tavallisten ihmisten ymmärrettäväksi.

Kuten monet muutkin tällaiset teokset, se paljastaa myös jotain oleellista omasta ajastaan. Harhakuvitelmat ovat harvoin puhtaita fantasioita – niistä löytyy useinkin suora linja ympäröivän aikakauden ja kulttuurin sairaimpiin ja vaietuimpiin puoliin. Lankisen elämäkerran varrelta hahmottuvat ainakin varhaisvuosien raskas maalaisuskonnollisuus, sodan traumat, yksinäisyys sodanjälkeisessä maailmassa, pienten piirien kultturielitti vs. harmaa, passiivinen kansa - asetelmat ja Kekkosen loppuvuosien DDR-mäinen kyttäysvaltio. (Ja miksikä ei, ainakin niinsanotusti "väärän koivun takaa", myös natsismin ihailun pitkät, rumat jäljet Suomen historiassa).

En tiedä, elääkö Lankinen vielä. Open Library ilmoittaa Lankisen synnyinvuodeksi 1911, mikä sopii yhteen Takaa-ajetun antamien tietojen kanssa. Mitään tietoa kuolinvuodesta ei ole saatavilla. Muutama vuosi sitten punkinfinland-foorumilla (nyttemmin nähtävästi foorumin muuton seurauksena bittiavaruuteen hajonneessa) ”Suomenkielinen härökirjallisuus” - ketjussa eräs turkulainen kirjoittaja kertoi 90-luvulla nimettömäksi jäävässä lähiössä asuneesta vanhasta sedästä, joka saattoi seistä tuntikausia läheisessä risteyksessä katsellen liikennevalojen välkkymistä. Kirjoittaja epäili, että kyseessä saattoi olla kirjailija Lankinen, muttei ollut koskaan uskaltanut kysyä sitä suoraan.


- - -

Einari Lankinen (1911-):

Miten saavutan onnen - Karkkila: omakustanne 1971 (nimellä Seppo Markko)
Ohjeita elämän ongelmiin - Turku: Pegasos-seura, 1976
Rakkautta Karjalan tanhuvilla, romaani - Turku: Pegasos-seura, 1977 (käsikirjoitus v. 1946)
Rakkauden lähteellä, runoja - Turku: omakustanne, 1978
Olin takaa-ajettuna - Turku: omakustanne, 1981
Rakkauden iloa ja tuskaa, romaani - Naantali : Kansallis-mytologinen yhdistys, 1983
Rakkaudesta rakkauteen, romaani - Naantali : Kansallis-mytologinen yhdistys, 1986
Helkkykää harput - Naantali: Kansallis-mytologinen yhdistys, 1988
Retki säveltenmaailmoihin [sic], soitinsävellyksiä ja lauluja - [Naantali] Kansallis-Mytologinen Yhdistys, 1989
Rakkauden lähteellä, runoja [II painos] – Naantali: Kansallis-Mytologinen Yhdistys, 1991

(Turun Yliopiston kirjasto)

3 kommenttia:

  1. Joskus 80-luvulla isosiskoni osti Einari Lankisen romaanin "Rakkautta Karjalan tanhuvilla". Yritin sitä lukeakin, mutta se vaikutti itseään toistavalta maalaisromantiikalta. Muistan, että päähenkilön nimi oli Heino ja että kirja olisi joka tapauksessa tarvinnut toimitustyötä. Einarin vainoharhajuttuja löytyi sisäsivuilta, mutta itse kirja oli ihan vakavissaan tehty ja siinä oli pätevästi rakennettuja lyyrisiä tunnelmakuvia.

    VastaaPoista
  2. Pyynnöstä talon rouva järjesti minut toiseen huoneeseen, koska prinsessa oli liian karvainen.

    Tämä Paavo Rissasen sitaatti on kyllä niin nerokas, että se ansaitsee tulla levitetyksi maailman ääriin.

    VastaaPoista
  3. Einari Lankinen kuoli muistaakseni vuonna 1997. Ei ainakaan loppuvuosinaan asunut lähiössä, vaan melko lähellä Turun keskustaa. Katua en muista.

    VastaaPoista