maanantai 15. maaliskuuta 2010

The stuff that dreams are made of

Mitä takapajuisempi yhteisö, sitä pidemmät juuret sillä yleensä menneisyyteen. Jääräpäinen muutosten vastustaminen ja haluttomuus ymmärtää maailmaa muuten kuin perinnesääntöjen ohjaamana tekee syrjäisistä menneisyyden saarekkeista paradoksaalisesti niin kiehtovia tutkimuskohteita modernisti suuntautuneille uteliaille.

Kielitieteessä tunnetaan yleisesti sääntö, jonka mukaan kielen vanhakantaisimmat (tai jos niin halutaan, ”alkuperäisemmät”) muodot säilyvät perifeerisillä alueilla; Suomessa hyvä esimerkki voisi olla esimerkiksi inarinsaame, joka on muodostanut oman periferiansa kaukaisessa hämärässä menneisyydessä, kun osa kantasaamen puhujista heitti hyvästit porotaloudelle ja jumitti Inarinjärven rannalle kalastuselinkeinon pariin. Toisen hyvän esimerkin muodostavat Pohjanmaan suomenruotsalaisten eri murrealueilla säilyneet keskiaikaisen tai jonkin hieman sitä nuoremman ruåtsin variantin jäänteet.

Historiassa periferioina voivat toimia myös ihmisryhmät tai yhteiskuntaluokat, jossain määrin jopa valtiot. Ei ole aivan harvinaista, että alaluokkien, esimerkiksi feodaalijärjestelmissä turpeeseen sidottujen maatyöläisten, parissa säilytetään hyvin vanhakantaisia ajatuksia maailmasta ja sen menosta – räikeimmilleen tilanne muuttuu silloin, kun hallitseva feodaaliluokka itsessään vastustaa modernisaatioita henkeen & vereen, ainakin niillä alueilla, jossa sillä on omaisuutta hävittävänään.

José Saramagon ensimmäinen suomennettu teos Baltasar ja Blimunda (alkuperäiseltä nimeltään O Memorial do Convento eli oikeastaan ”Luostarin tarina” tms.) on tämänkaltaisen kehityksen tuloksena syntyvään hämmentävään mielenmaisemaan sijoittuva historiallinen romaani. Kirjaa lukiessa on toistuvasti muistutettava itselleen, että siinä todellakin eletään 1700-luvun alkupuolta. Siirtomaavallan asemastaan pikku hiljaa syrjäytynyt ja kiihkokatolinen Portugali elää hallitsijoitaan myöten niin syvällä menneisyydessään, että omalla tavallaan teos on aivan loistava dokumentti ”pimeästä keskiajasta”.

Mutta eräs romaanin henkilöistä (jota pitkään pidin ihan tyhmyyttäni Saramagon hatusta heittämänä tyyppinä), brasilialaissyntyinen isä Bartolomeu, edustaa (teoksen nimettömän kertojan ohella) Portugalin aikakapseliin tunkeutuvaa meille huomattavasti tutumpaa ihmistyyppiä, ja nimenomaan tämä kohtaaminen kahden maailman välillä tekee tarinasta niin kiehtovan.

No, ainakin minulle. Olen nimittäin (kuulemma) hirveän lapsellinen, koska olen puhdasverinen lentokoneintoilija :) Isä Bartolomeu de Gusmão (1685-1724) on puolestaan ollut sekä kirjassa että todellisuudessa varhainen ilmailun uranuurtaja. ”Lentävänä isänä” tunnetun Bartolomeun pieni kuumailmapallo nousi ilmaan (ja törmäsi kattoon) hovin ja yleisön edessä Lissabonissa 8. elokuuta 1709 - 74 vuotta ennen Montgolfierin veljesten ilmapallokokeita. Tämän jälkeen netin ihmemaailmasta saatavat tiedot hajoavat niin moneksi legendaksi, että se on suorastaan... no, keskiaikaista.

[Totuus 1]

Ensinnäkin netistä löytyy IMHO melko huterasti ranskaksi käännetty latinankielinen asiakirja, jossa isä Bartolomeu anoo kuninkaalta apurahaa Passarola – nimisen ilma-aluksen rakentamiseen. Mukana on piirros aluksesta ja hyvin ylimalkaiset selostukset piirroksen yksityiskohdista. Tämän perusteella Passarola oli veneen näköinen rakennelma. Sen yläpuolelle oli pingotettu vaakasuora purje, johon veneen pohjalla sijaitsevasta miilusta kerääntyvä kuuma ilma antoi nostetta. Ohjausta varten Passarolassa oli pyrstö, ja siivet tasapainottamassa laivaa (????).

Mystisin yksityiskohta anomuksessa lienee jonkinlainen magneettihärpäke, jonka olisi tarkoitus antaa paatille liikevoimaa (anomuksessa väitetään, että Passarolan nopeus yltäisi 200 mailiin vuorokaudessa) – aluksen molempiin päihin sijoitetut magneetit vetäisivät nähtävästi toisiaan niin, että alus pysyisi liikkeessä.

Miten tämä jälkimmäinen kuulostaa jotenkin tutulta? Suunnilleen yhtä uskottava kuin meikäläisen väittäriapurahahakemus. Kuitenkin julkaisun pitäisi olla v. 1917 tehty facsimile Vatikaanin arkistossa säilyneestä anomuskirjeestä.

[Totuus 2]

Kaikkitietävä Wikipedia tietää tunnetusti isä Bartolomeusta kielestä riippuen ihan kaiken mahdollisen. Portugalinkielisessä versiossa todetaan, että koko suunnitelma on isä Bartolomeun oppilaan ja ystävän, tulevan Penaguion VIII kreivin & Abrantesin II markiisin Joaquim de Sá Almeidan piloillaan raapustelema. Nuorella markiisilla oli ainoana ulkopuolisena vapaa pääsy isä Bartolomeun verstaaseen. Uskollisena opettajalleen ja kyllästyneenä uteliaiden kyselyyn 14-vuotias Joaquim huitaisi hihastaan mielikuvituksellisen suunnitelman lentävästä purjeveneestä, jota 1700-luvulla kovassa huudossa olleet magneettivoimat muka liikuttaisivat.

Yhdessä isä Bartolomeun kanssa Joaquim ”vuoti vahingossa” paperit julkisuuteen, minkä jälkeen ne levisivät lukuisina kopioina ympäri Eurooppaa lentokoneenrakentajien hekotellessa kippurassa. Tässä tarinassa tosin on se ongelma, että sen kertoo meille ainoastaan italialainen runoilija Pier Jacopo Martello vuonna 1723 ilmestyneessä teoksessaan. Kyseessä ei toisin sanoen varsinaisesti ole mikään luotettavan mielikuvitukseton insinööri.

[Totuudet 3-6]

Portugali-wikin toisessa artikkelissa väitetään, että Passarola olisi kuitenkin lentänyt miehitettynä peräti kilometrin verran jo vuonna 1709, pian isä Bartolomeun ensimmäisen kokeen jälkeen. Espanjankielisessä vastineessa moisesta ei ole puhettakaan, mutta Passarolan hurjan designin kerrotaan pohjautuvan nimettömäksi jäävän kirjailijan kuulopuheiden perusteella kokoamaan tietoon. Englanninkielinen rinnakkaisartikkeli kertoo lyhyesti vain alkuperäisten suunnitelmien kadonneen.

Toinen englanninkielinen artikkeli puolestaan lainaa v. 1786 Timesiä, jossa isä Bartolomeun kerrotaan nousseen itse ilmaan kuumailmapallollaan joskus 1720-luvulla... ja linkittää Vatikaanin arkistosta kaivettuihin alkuperäisiin suunnitelmiin (ks. Totuus 1).

[Totuus 7 & continuatio ad infinitum...]

Pätevän oloinen fakta (josta kaikki lähteet ovat yhtä mieltä) näyttäisi kuitenkin olevan, että isä Bartolomeu tosiaan joutui ongelmiin Inkvisition kanssa palattuaan Hollantiin ja Ranskaan suuntautuneilta matkoiltaan vuosina 1713-16, ja kuolinvuonnaan hänen lopulta oli pakko paeta Inkvisition syytöksiä Espanjan Toledoon, jossa kuumesairaus pian vei miehen.

Syyte kait langetettiin varsinaisesti salajuutalaisuudesta, mutta saattaa olla, että isän lentokokeiluilla tosiaan oli vaikutusta asiaan, kuten Saramagokin ehdottaa. Baltasarin ja Blimundan kuvaama kaunis pako lentokoneella sen sijaan lienee turvallisesti tämän (mielestäni muuten suurimman elossa olevan nykykirjailijan) mielikuvitusta.


Näin ne parhaat tarinat syntyvät.

perjantai 5. maaliskuuta 2010

Balladi Einari Lankisesta

Muutama vuosi sitten kaivelin kierrätyskeskuksen hämärissä huoneen nurkkaan ajautuneita pahvilaatikoita. Tarkoitukseni oli ollut lähteä jo kotiin, mutta jostain tuntemattomasta syystä päätin vilkaista, oliko proosallisen näköisissä laatikoissa jotain muutakin kuin Daphne de Maurierin Rebekkaa ja muita divarien kestohittejä.

Alimmaisen laatikon pohjalla, yhdentekevän roskan joukossa, lojui vaaleanruskea, omakustanteen näköinen läpyskä, jonka takakansiteksti kiinnitti huomioni:

”Kaikki tässä kirjassa kerrotut asiat ja tapahtumat ovat tosia, vaikka ne ehkä monista tuntuvat uskomattomilta”

Lupaavaa. Painettu Turussa, Kirjapaino Pika Oy 1981. Kuolevan Kekkoslovakian syvimmän paranoian aikaa... 1981... kun bussipysäkeille tuotiin ilmoituksia, joissa luki: ”Tarkkaile naapuriasi ja ilmoita poikkeuksista!”

Käänsin etukannen näkyviin. Einari Lankinen: Olin takaa-ajettuna. Essiivimuoto tuntui jotenkin epämääräisellä tavalla oudolta... ikään kuin hämärän rajamaat olisivat ottaneet askeleen lähemmäs jossain selkäni takana.

”Se mitä tässä kerron on kuin paha satu, mutta totta kuitenkin joka lause. Kerron tässä Suomen suurimman, ehkä lähes maailman suurimman rikollisjärjestön toiminnasta, sen menettelytavoista. Siitä, miten ja missä se toimii. Olen seurannut sen toimintaa noin kymmenen vuotta. Olen asiasta täysin selvillä, sillä olen itse joutunut sen toiminnan kohteeksi. Olen menettänyt sille paljon. Rahassa arvioituna nykymarkoissa noin ainakin kolmekymmentä miljoonaa. Vanhoissa markoissa noin kolmetuhatta miljoonaa. Tämän he itse ilmoittivat 70-luvun alkupuolella, v. 1973. Siis silloin, kun he olivat saaneet vietyä minulta mainitsemani summan edestä kirjoituksiani.”

Vaikka valtaosa tekstistä käsitteleekin Lankisen paranoidia maailmankuvaa ja listaa hataria todisteita sen puolesta, tämä 161-sivuinen, pääosin toteavaan tyyliin kirjoitettu ja päiväkirjamaisesti etenevä dokumentti on samalla eräs kiehtovimmista elämäkerroista, joita käsiini on sattunut. Lankisen suuri harha, mikä erottaa hänen todellisuutensa pysyvästi koko muusta maailmasta, on uskomus, että YLE on jonkinlaisella ”salakuvaukseksi” kutsutulla menetelmällä jakanut hänen ajatuksensa ja ideansa kirjailijoina, muusikoina ja taiteilijoina esiintyville rikollisille ympäri Suomea ja maailmaa:

”Tässä on siis kyse kirjoituksistani, käsikirjoituksistani, monien vuosien työstä, jotka he salakuvauslaitteillaan kuvasivat ja myivät ne maailman lähes kaikille televisioyhtiöille, elokuvayhtiöille, kirjailijoille, runoilijoille (...)”

Jonkinlainen variantti vakoilufantasioista ja influencing machinesta, siis. Lankinen kärsii syvästi uskosta, ettei yksikään hänen ajatuksensa pysy salassa muulta maailmalta. Hän on myös (monen muun tavoin) vakuuttunut omien pohdintojensa ainutlaatuisuudesta - hän itse asiassa toistelee usein, ettei tunne ympäröivän kulttuurin taidetta juuri ollenkaan, koska hän tahtoo pitää itsensä puhtaana plagioinnista – ja niinpä pienetkin kliseet jossain teoksessa tuntuvat Lankisesta häneltä itseltään varastetuilta.

Traagista asiassa ehkä on se, että Lankinen vaikuttaa alunpitäen varsin pätevältä ITE-taiteilijalta. Hän itse puhuu moneen otteeseen ”silmäsairaudesta”, joka iski häneen pian sodan jälkeen (Lankinen kertoo olleensa palveluksessa sodan aikana, joten ainakaan tuolloin häntä ei katsottu liian sairaaksi) ja nähtävästi johti läpi 50- ja 60-lukujen jatkuneeseen lääkärikierteeseen.

Lankisen julkaistu tuotanto ajoittuu vasta sairauden jälkeiselle ajalle, mutta hänen kokoelmistaan löytyy myös muutamia 30-luvulla kirjoitettuja runoja ja sävellyksiä. 40-luvulta on peräisin myös Lankisen ensimmäinen romaani. Hänen myöhempään, jo syntyessään pahasti vanhentuneen tuntuiseen tuotantoonsa verrattuna Lankisen varhaiset runot ja sävellykset paljastavat kyllä jonkin verran selvää lahjakkuutta, jota tosin ei kuitenkaan selvästikään sen kummemmin ruokittu.

Kun niinkin synkästä ajasta on kysymys, tämä ei sinänsä ole ihmeellistä, mutta on jotenkin erityisen surullista havaita, miten Lankinen jatkaa sinnikkäästi, joskin ajan kelkasta pudonneena vuosikymmenten ajan saamatta minkäänlaista palautetta, ja mikä pahinta, jatkuvan vainofantasian ahdistamana. Tämän nähtävästi hyvin herkkäluonteisen ja uskonnollisen miehen julkaisuhistoriakin kertoo omaa karua kieltään siitä, miten hulluuden eri alaluokat kerääntyvät yhteen normaalin yhteiskunnan reunoilla (kuten Kurt Vonnegutin romaanissa Äiti Yö kerrotaan osuvasti). Monet hänen teoksistaan nimittäin ovat Pegasos-seuran tai Kansallis-mytologisen yhdistyksen julkaisemia, vaikka onkin vaikea nähdä yhteyttä Pekka Siitoimen natsifantasoiden ja Lankisen rauhallisten, usein kyllä huvittavan vetistelevienkin, runojen ja romaanien maailman välillä.

Joka tapauksessa, hyvää näissä myöhemmissä teoksissa on ainakin se, että Lankinen vaikuttaa viimeistään 80-luvun lopulla jossain määrin parantuneen vainokuvitelmistaan, sillä tuolloin hän julkaisi ensimmäistä kertaa koottua sävellys- ja runotuotantoaan. Ehkä hän koki, ettei häntä enää jostain syystä jahdattu?

Lankisen paranoiaklassikon selkeä ja suora tyyli erottaa sen rajusti muista, kirjallisuusihmisten ylimieliseltä kalskahtavaan sävyyn joskus ”hörhö-” tai ”skitsokirjallisuudeksi” kutsumista teoksista, kuten Vilho Piipon sisäavaruusjazzista, Paavo Rissasen surullisenkuuluisista raporteista tai Rauni-Leena Luukanen-Kilden automaattikirjoituksista. Omalla oudolla tavallaan Olin takaa-ajettuna on nimenomaan dokumentti, jollaiseksi tekijä se on tarkoittanutkin – yksittäinen ja ajoittain katkeileva, etäinen radiolähetys hulluuden yksinäisestä maailmasta, mutta kuitenkin tarpeeksi selkokielinen ja koskettava tavallisten ihmisten ymmärrettäväksi.

Kuten monet muutkin tällaiset teokset, se paljastaa myös jotain oleellista omasta ajastaan. Harhakuvitelmat ovat harvoin puhtaita fantasioita – niistä löytyy useinkin suora linja ympäröivän aikakauden ja kulttuurin sairaimpiin ja vaietuimpiin puoliin. Lankisen elämäkerran varrelta hahmottuvat ainakin varhaisvuosien raskas maalaisuskonnollisuus, sodan traumat, yksinäisyys sodanjälkeisessä maailmassa, pienten piirien kultturielitti vs. harmaa, passiivinen kansa - asetelmat ja Kekkosen loppuvuosien DDR-mäinen kyttäysvaltio. (Ja miksikä ei, ainakin niinsanotusti "väärän koivun takaa", myös natsismin ihailun pitkät, rumat jäljet Suomen historiassa).

En tiedä, elääkö Lankinen vielä. Open Library ilmoittaa Lankisen synnyinvuodeksi 1911, mikä sopii yhteen Takaa-ajetun antamien tietojen kanssa. Mitään tietoa kuolinvuodesta ei ole saatavilla. Muutama vuosi sitten punkinfinland-foorumilla (nyttemmin nähtävästi foorumin muuton seurauksena bittiavaruuteen hajonneessa) ”Suomenkielinen härökirjallisuus” - ketjussa eräs turkulainen kirjoittaja kertoi 90-luvulla nimettömäksi jäävässä lähiössä asuneesta vanhasta sedästä, joka saattoi seistä tuntikausia läheisessä risteyksessä katsellen liikennevalojen välkkymistä. Kirjoittaja epäili, että kyseessä saattoi olla kirjailija Lankinen, muttei ollut koskaan uskaltanut kysyä sitä suoraan.


- - -

Einari Lankinen (1911-):

Miten saavutan onnen - Karkkila: omakustanne 1971 (nimellä Seppo Markko)
Ohjeita elämän ongelmiin - Turku: Pegasos-seura, 1976
Rakkautta Karjalan tanhuvilla, romaani - Turku: Pegasos-seura, 1977 (käsikirjoitus v. 1946)
Rakkauden lähteellä, runoja - Turku: omakustanne, 1978
Olin takaa-ajettuna - Turku: omakustanne, 1981
Rakkauden iloa ja tuskaa, romaani - Naantali : Kansallis-mytologinen yhdistys, 1983
Rakkaudesta rakkauteen, romaani - Naantali : Kansallis-mytologinen yhdistys, 1986
Helkkykää harput - Naantali: Kansallis-mytologinen yhdistys, 1988
Retki säveltenmaailmoihin [sic], soitinsävellyksiä ja lauluja - [Naantali] Kansallis-Mytologinen Yhdistys, 1989
Rakkauden lähteellä, runoja [II painos] – Naantali: Kansallis-Mytologinen Yhdistys, 1991

(Turun Yliopiston kirjasto)