lauantai 27. helmikuuta 2010

Emily, a modern sense of beauty

Taiteentutkijan ”ammatissa” piilee perinteisesti eräs pahemman sorttinen valuvika: oletus taideteoksen sisältämästä intentiosta, josta luonnollisesti seuraa tarve löytää ja selittää kyseinen tarkoitus. On vaikea kuvitella, että taiteentutkimuksella voisi olla muita keskeisiä tarpeita, mikäli ei mennä reseptiotutkimuksen puolelle tai sitten käsitellä taideteoksia osana laajempaa kulttuurihistoriallista tutkimusta – henkilö- tai mikrohistoriaa, mentaliteettihistoriaa, ideoiden historiaa ynnä muuta.

Puhtaasti henk. koht. tasolla olen pannut merkille, että parasta fiktiota syntyy, kun ei ajattele liikoja tai rakentele suunnitelmia siitä mitä haluan tällä teoksella ilmaista. Itse asiassa suunnitelmallinen teoksen rakentaminen on siinä määrin raskasta ja tuloksen luettavuuden kannalta riskialtista, että se vaatii varmasti vuosikymmenien kokemuksen fiktion kirjoittamisen parissa onnistuakseen erinomaisesti.

Sen sijaan jälkikäteen on usein helppoa huomata logiikkaa ja ajatusta siinä, mikä luomisen aikana tuntui olevan pelkkää mekaanista palapelaamista ja onnistuneen puzzlettelun mukanaan tuomia ilonpilkahduksia.

Kuinka paljon taideteoksen luominen sitten itseasiassa onkaan vain taipumusta käyttää, yhdistellä ja muunnella syvälle tiedostamattomaan syystä tai toisesta uponneita algoritmejä? Onko taiteella intentiota vai syntyykö se vasta katsojan silmässä?

Eilen ainakin järkytyin kunnolla, kun myöskin aikanaan taiteen tutkimusta opiskellut teknosavanttiystäväni esitteli minulle Emily Howellin klassisia sävellyksiä. Emily Howell ei ole vuosia pianonsoittoa opiskellut Kieslowski-fantasian ujon seksikäs klassisen musiikin säveltäjätär, vaan amerikkalaisen musiikkiveteraanin ja tutkijan David Copen 90-luvulta saakka kehittelemä tietokoneohjelma, joka tässä kuussa julkaisi ensimmäisen levytyksensä From Darkness, Light. Aikaisemmin Emily on kasannut aikaisempien taidemusiikin kausien pastisseja niin uskottavasti, ettei kovimmillakaan asiantuntijoilla ole ollut nokan koputtamista, ja nyttemmin, omaksuttuaan valtavan määrän informaatiota länsimaisen taidemusan perinteestä, se on siirtynyt modernin klassisen pariin.

Monen muun tavoin tiedän kyllä, että asiansa osaava henkilö voi kasata esimerkiksi fuugan tai sonaatin ilman sen kummempia tuoreita ahaa-elämyksiä, mutta viimeistään nyt tämän tiedon taustalla piileskelevä aavistus on pakko nostaa pysyvästi framille. Kirjallisuuden suhteen ajatus historiasta ja mistä tahansa irrallaan elävästä tekstuaalisesta universumista on tietysti jo vanhaa kamaa Roland Barthesin ja kumppaneiden jälkistrukturalistisilta ajoilta (ja itse asiassa jo ennen näitä Jorge Luis Borges esitteli vastaavanlaisia ajatuksia ehkä ensimmäistä kertaa fiktion puolella; Borgesin novellit Matti Rossin suomennosten kokoelmassa Kolmas maailma ovat hyvinkin lukemisen arvoisia asiasta kiinnostuneille) mutta se mikä tuolloin oli tulevaa aavistelevia helmiä lukutaidottomille sioille (eli myöhemmille postmodernisteille) on nyt tätä päivää.

Barthes tuskin aavisti Emily Howellin kaltaisten ohjelmien syntyä edes sen vertaa kuin Roald Dahl novellissaan Suuri automaattinen kielikone – luulen pikemminkin, että hän taisteli omalla tavallaan kaikkein taiteentutkijoiden keskeisen ongelman, tekijän intention, kanssa. Kuka tahansa taideteosta työkseen selittänyt ihminen törmää – ainakin toivottavasti – ennemmin tai myöhemmin siihen tosiseikkaan, että lähes kaikki hänen havaintonsa voidaan yhtä hyvin selittää myös lukijan suorittamana projektiona.

Nyt, kun Emily Howell on luonut maailmaan aikaisemmin tuntematonta musiikkia, voidaan kysyä, onko taideteokselle koskaan ollut oleellista edes se, että sen tekijöinä toimii kaksi toimintansa tiedostavaa osapuolta (tekijä ja kokija) vai onko merkitys pelkästään vastaanottavassa päässä.

Ei ihme, että Emily on säveltäjä, sillä musiikkia voidaan tarkastella keskiaikaisen näkemyksen tapaan lähes puhtaasti myös matematiikan osa-alueena – ääni on fyysinen tapahtuma ja mahdollisesti oman itsensä ainoa merkitys, kun taas äänten järjestely tonaalispohjaisissa järjestelmissä voidaan osoittaa matemaattisina kaavoina. Sen sijaan kone ei vielä ole luonut kirjallisuutta, koska kirjallisuus on ensisijaisesti taidetta käsitteistä ja sanoissa piilevien käsitteiden ymmärtäminen vaatii inhimillisen tietoisuuden elämistä.

Tai perkeleesti lisää laskentatehoa.

Jos kone tulee jonain päivänä luomaan kirjallisuutta, oletan, että se aloittaa geneerisestä bulkkikirjallisuudesta, joka on lähempänä sanaristikkoa kuin sanataidetta. Mutta sinä päivänä, jos/kun koneen luoma romaani kykenee kertomaan meille jotain uutta maailmasta, voimme vetää siitä kaksi johtopäätöstä.

Jos koneen luoma tuotos kertoo meille jotain elämästä ja maailmankaikkeudesta, voimme todeta, että inhimillisen älyn ainutkertaisuus suhteessa universumiin on haastettu peruuttamattomasti ja mahdollisesti jopa peitottu; eräässä mielessä ihmiskunta on lopulta onnistunut rakentamaan itselleen jumalan.

Toisaalta, se voi kertoa meille, ettei koneen teksti ole mitään ilman meitä, jotka alamme oitis väitellä sen herättämistä mielikuvista... ja huomaamme viimein, että kautta historian jokainen meistä on rakentanut maailmankaikkutta etemme heitetyistä tarkoituksellista ja tarkoituksettomista vihjeistä. Niin ollen jokainen meistä on ollut ja tulee aina olemaankin taiteilija sanan ainoassa tärkeässä merkityksessä.

(Siitäs saitte, baskeripää-artistit.)

Lopuksi pätkä laulua, jonka merkityksen edellä kirjoitettu teksti määrittelee kokonaan uusiksi:

“Emily, Emily your gift to me
Emily, a modern sense of beauty
Emily, as precious as your memory:
A simple word called liberty.”

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti