torstai 7. tammikuuta 2010

Wanhat & uudet suomennokset


Kaveri lähetti sähköpostia ja tiedusteli mahdollisia gradunaiheita. Enhän mä tietenkään mitään keksinyt, mutta onnistuimme sentään käymään lyhyen, mutta laajan keskustelun suomennoskulttuurin muuttumisesta.

Nykyään on muotia olla uusvanha tai jonkinlainen "tiedostava konservatiivi", joten sain ihan tervettä vaihtelua ja pääntuuletusta tänäpänä vähän joka puolella vallitsevaan uudelleenarvioinnin uudelleenarviointiin, kun pääsin keskustelussa möläyttämään puolivahingossa ilmoille erään tärkeän syyn sille, miksi ryhdyin kääntäjäksi.

Vanhat suomennokset nimittäin ovat usein ihan kamalan huonoja. Olin jo pienenä hirveän kiinnostunut vanhoista kirjoista ja yritin lukea kaikenlaisia Canterburyn tarintoita tai Decameroneja, mitä kirjastoautosta löytyi. Eihän siitä mitään tullut. Lähinnä vaikutti siltä, kuin kaikki wanhat tekijät olisivat olleet aivan samasta puusta veistettyjä - vaikka tosiasiallinen ero parin täsmälleen samanlaiselta kuulostavan tyypin välillä olisi ollut satoja vuosia tai kilometrejä.

Se olisi vielä ollut ehkä jotenkin siedettävissä, mutta suomennokset alleviivasivat toinen toisensa perään jotain sellaista, mitä George Orwell muistaakseni on kutsunut "viralliseksi reippaudeksi". Tuntui siltä kuin keskiajalta tähän päivään asti maailmassa ei olisi ollut kertakaikkiaan minkäänlaista tilaa millekään muulle kuin parille, kolmelle "ehdottoman kunnolliselle" ihmistyypille. Aivan kuin maailma olisi muuttunut ensimmäisen kerran vähän vapaammin hengittävään suuntaan vasta Koskenniemen kuoltua. Jossain määrin kyse oli kohdallani tietysti puhtaasti huonosta tuuristakin - meilläpäin ei yksinkertaisesti ollut saatavilla monia kirjoja, jotka olisivat olleet huomattavasti mielenkiintoisempia.

Joka tapauksessa tietynlainen jäykkä ja ylevä kielenkäyttö herättää minussa tänäkin päivänä suunnattomia inhonväristyksiä. En kuitenkaan jaksanut silloin kakarana uskoa, että tässä olisi koko totuus. Ajattelin, että menneisyyden kirjava ja rikas maailma olisi varmasti piilossa jossain suomennoskirjallisuuden kumpujen yön takana. Salaisuus piilee vain ymmärtämisessä ja tulkitsemisessa. Niin minusta tulikin kai sitten paljon parempi lukija kuin olen kirjoittaja :)

Oletan, että monet vanhat suomennokset ovatkin kulkeneet syntyvaiheessaan vahvan ideologisen sirkkelin läpi. Senhän teksti tekee joka tapauksessa - ainakin, ellei kirjoittaja (tai suomentaja) ole todella terävä tapaus. Mutta tämän mahdollisesti täysin tiedostetunkin sensuurin ohella aatteelliset vakaumukset ohjaavat tekstin syntyä myös huomaamattomammalla tasolla. Monimelisyyksiä, totunnaisesta asiayhteydestään irrotettuja kommentteja, ironiaa tai erilaisia slangeja ei vanhoissa suomennoksissa juuri kohtaa - koko teksti on vedetty samalla sapluunalla, jolloin alkuteoksen hyvinkin nokkela huumori saattaa muuttua maamiesseuran kansanvalistuneille tosikoille vakavasti otettavaksi ohjenuoraksi siitä miten tässä maailmassa on elettävä & toimittava.

Kaveri, josta alussa puhuin, nosti muuten esille ihan varteenotettavan pointin: miksi vanhaa suomennoskirjallisuutta vaivaavat ongelmat, joita samanaikaisessa kotimaisessa alkuperäiskirjallisuudessa ei esiinny läheskään yhtä paljon? Tähän voi olla syynä muinaisten hitaan tiedonvälityksen päivien suomentajien epävarmuus vieraan kulttuuripiirin edessä. Suomalainen kirjailija ja lukija saattoivat luottaa toisiinsa siinä, että molemmat tunsivat kulttuurinsa ja kielensä käyttäytymisen erilaisissa yhteyksissä - ainakin perstuntumalta, jos ei ihan henkilökohtaisen kokemuksen kautta. Vierasta klassikkokirjallisuutta katsottiin ehkä kunnioituksella ylöspäin, eikä sen kanssa uskallettu leikkiä. Toisaalta erilaisten kulttuuristen ilmiöiden kotouttaminen suomennoksessa saattoi tuntua täysin mahdottomalta tehtävältä, koska suomalainen yhteiskunta ei useinkaan ollut samassa mielessä tai samaan suuntaan kehittynyt kuin esimerkiksi jokin vanhempi eurooppalainen valtio.

En muuten missään tapauksessa väitä, että nykyaika olisi kliinisen puhdas tällaisista ongelmista, vaikka suomennoskulttuuri onkin muuttunut paljon. Suurin murros tapahtui varmaankin jo modernistien saapuessa sodanjälkeiseen kirjalliseen kenttään. Nykypäivän kääntäjä on mitä suurimmassa määrin Mannerin, Saarikosken ja kumppanien seuraaja, tiesi sitä tai ei.

Kääntäjä on kuitenkin edelleen samantapaisten ongelmien edessä kuin joskus sata vuotta sitten ja nykypäivässä niitä vaikea oppia erottamaan, ellei tarkastele menneisyyden mokia tai onnistumisia. Tästä huolimatta tavallinen yleisö ei taida useinkaan panna paljon painoa sille tosiseikalle, että he lukevat yleensä nimenomaan suomennosta. (Pari vuotta sitten erään 1800-luvun teoksen suomennoksen julkkareissa yksi täti kysyi kääntäjältä ihan vakavissaan, että onko "se kirja sitten käännetty 1800-luvun suomeksi?" Että silleen.) Sellaisen väsääminen on kieltämättä ihan oma taiteenlajinsa, jolla on oma, pitkä historiansa.

Ehkä jollain toisella kerralla pääsen kirjoittamaan siitä, mikä näissä kellastuneissa jutuissa on kivaa, kunhan vain pääsee yli vanhentuneen näköisen tekstin aiheuttamasta pelosta. Menneisyyden haamut nimittäin voivat todella olla pelottavia. Monilla muillakin lukijoilla saattaa olla samanlainen, epämääräisesti selkäpiissä tuntuva närästys kaikkea vanhan näköistä kohtaan. Itse asiassa sain idean tähän bloggaukseen Leena Krohnin blogissa olleesta jutusta. Tuon perusteella Helena Sinervo näyttää tuntevan samanlaista, hieman hahmotonta vastenmielisyyttä vanhoja kirjoja kohtaan kuin itsekin olen tuntenut. Ja kuten sanottu, joissain tapauksissa tunnen vieläkin. Silloin vain saattaa käydä niin, että kävelee tietämättään monen hyvän jutun ohitse – jos jotain olen suomentamisesta oppinut tähän mennessä, niin ainakin sen, ettei menneisyys ole yksiselitteinen. Ei edes kotimaisessa kirjallisuudenhistoriassa.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti