maanantai 15. maaliskuuta 2010

The stuff that dreams are made of

Mitä takapajuisempi yhteisö, sitä pidemmät juuret sillä yleensä menneisyyteen. Jääräpäinen muutosten vastustaminen ja haluttomuus ymmärtää maailmaa muuten kuin perinnesääntöjen ohjaamana tekee syrjäisistä menneisyyden saarekkeista paradoksaalisesti niin kiehtovia tutkimuskohteita modernisti suuntautuneille uteliaille.

Kielitieteessä tunnetaan yleisesti sääntö, jonka mukaan kielen vanhakantaisimmat (tai jos niin halutaan, ”alkuperäisemmät”) muodot säilyvät perifeerisillä alueilla; Suomessa hyvä esimerkki voisi olla esimerkiksi inarinsaame, joka on muodostanut oman periferiansa kaukaisessa hämärässä menneisyydessä, kun osa kantasaamen puhujista heitti hyvästit porotaloudelle ja jumitti Inarinjärven rannalle kalastuselinkeinon pariin. Toisen hyvän esimerkin muodostavat Pohjanmaan suomenruotsalaisten eri murrealueilla säilyneet keskiaikaisen tai jonkin hieman sitä nuoremman ruåtsin variantin jäänteet.

Historiassa periferioina voivat toimia myös ihmisryhmät tai yhteiskuntaluokat, jossain määrin jopa valtiot. Ei ole aivan harvinaista, että alaluokkien, esimerkiksi feodaalijärjestelmissä turpeeseen sidottujen maatyöläisten, parissa säilytetään hyvin vanhakantaisia ajatuksia maailmasta ja sen menosta – räikeimmilleen tilanne muuttuu silloin, kun hallitseva feodaaliluokka itsessään vastustaa modernisaatioita henkeen & vereen, ainakin niillä alueilla, jossa sillä on omaisuutta hävittävänään.

José Saramagon ensimmäinen suomennettu teos Baltasar ja Blimunda (alkuperäiseltä nimeltään O Memorial do Convento eli oikeastaan ”Luostarin tarina” tms.) on tämänkaltaisen kehityksen tuloksena syntyvään hämmentävään mielenmaisemaan sijoittuva historiallinen romaani. Kirjaa lukiessa on toistuvasti muistutettava itselleen, että siinä todellakin eletään 1700-luvun alkupuolta. Siirtomaavallan asemastaan pikku hiljaa syrjäytynyt ja kiihkokatolinen Portugali elää hallitsijoitaan myöten niin syvällä menneisyydessään, että omalla tavallaan teos on aivan loistava dokumentti ”pimeästä keskiajasta”.

Mutta eräs romaanin henkilöistä (jota pitkään pidin ihan tyhmyyttäni Saramagon hatusta heittämänä tyyppinä), brasilialaissyntyinen isä Bartolomeu, edustaa (teoksen nimettömän kertojan ohella) Portugalin aikakapseliin tunkeutuvaa meille huomattavasti tutumpaa ihmistyyppiä, ja nimenomaan tämä kohtaaminen kahden maailman välillä tekee tarinasta niin kiehtovan.

No, ainakin minulle. Olen nimittäin (kuulemma) hirveän lapsellinen, koska olen puhdasverinen lentokoneintoilija :) Isä Bartolomeu de Gusmão (1685-1724) on puolestaan ollut sekä kirjassa että todellisuudessa varhainen ilmailun uranuurtaja. ”Lentävänä isänä” tunnetun Bartolomeun pieni kuumailmapallo nousi ilmaan (ja törmäsi kattoon) hovin ja yleisön edessä Lissabonissa 8. elokuuta 1709 - 74 vuotta ennen Montgolfierin veljesten ilmapallokokeita. Tämän jälkeen netin ihmemaailmasta saatavat tiedot hajoavat niin moneksi legendaksi, että se on suorastaan... no, keskiaikaista.

[Totuus 1]

Ensinnäkin netistä löytyy IMHO melko huterasti ranskaksi käännetty latinankielinen asiakirja, jossa isä Bartolomeu anoo kuninkaalta apurahaa Passarola – nimisen ilma-aluksen rakentamiseen. Mukana on piirros aluksesta ja hyvin ylimalkaiset selostukset piirroksen yksityiskohdista. Tämän perusteella Passarola oli veneen näköinen rakennelma. Sen yläpuolelle oli pingotettu vaakasuora purje, johon veneen pohjalla sijaitsevasta miilusta kerääntyvä kuuma ilma antoi nostetta. Ohjausta varten Passarolassa oli pyrstö, ja siivet tasapainottamassa laivaa (????).

Mystisin yksityiskohta anomuksessa lienee jonkinlainen magneettihärpäke, jonka olisi tarkoitus antaa paatille liikevoimaa (anomuksessa väitetään, että Passarolan nopeus yltäisi 200 mailiin vuorokaudessa) – aluksen molempiin päihin sijoitetut magneetit vetäisivät nähtävästi toisiaan niin, että alus pysyisi liikkeessä.

Miten tämä jälkimmäinen kuulostaa jotenkin tutulta? Suunnilleen yhtä uskottava kuin meikäläisen väittäriapurahahakemus. Kuitenkin julkaisun pitäisi olla v. 1917 tehty facsimile Vatikaanin arkistossa säilyneestä anomuskirjeestä.

[Totuus 2]

Kaikkitietävä Wikipedia tietää tunnetusti isä Bartolomeusta kielestä riippuen ihan kaiken mahdollisen. Portugalinkielisessä versiossa todetaan, että koko suunnitelma on isä Bartolomeun oppilaan ja ystävän, tulevan Penaguion VIII kreivin & Abrantesin II markiisin Joaquim de Sá Almeidan piloillaan raapustelema. Nuorella markiisilla oli ainoana ulkopuolisena vapaa pääsy isä Bartolomeun verstaaseen. Uskollisena opettajalleen ja kyllästyneenä uteliaiden kyselyyn 14-vuotias Joaquim huitaisi hihastaan mielikuvituksellisen suunnitelman lentävästä purjeveneestä, jota 1700-luvulla kovassa huudossa olleet magneettivoimat muka liikuttaisivat.

Yhdessä isä Bartolomeun kanssa Joaquim ”vuoti vahingossa” paperit julkisuuteen, minkä jälkeen ne levisivät lukuisina kopioina ympäri Eurooppaa lentokoneenrakentajien hekotellessa kippurassa. Tässä tarinassa tosin on se ongelma, että sen kertoo meille ainoastaan italialainen runoilija Pier Jacopo Martello vuonna 1723 ilmestyneessä teoksessaan. Kyseessä ei toisin sanoen varsinaisesti ole mikään luotettavan mielikuvitukseton insinööri.

[Totuudet 3-6]

Portugali-wikin toisessa artikkelissa väitetään, että Passarola olisi kuitenkin lentänyt miehitettynä peräti kilometrin verran jo vuonna 1709, pian isä Bartolomeun ensimmäisen kokeen jälkeen. Espanjankielisessä vastineessa moisesta ei ole puhettakaan, mutta Passarolan hurjan designin kerrotaan pohjautuvan nimettömäksi jäävän kirjailijan kuulopuheiden perusteella kokoamaan tietoon. Englanninkielinen rinnakkaisartikkeli kertoo lyhyesti vain alkuperäisten suunnitelmien kadonneen.

Toinen englanninkielinen artikkeli puolestaan lainaa v. 1786 Timesiä, jossa isä Bartolomeun kerrotaan nousseen itse ilmaan kuumailmapallollaan joskus 1720-luvulla... ja linkittää Vatikaanin arkistosta kaivettuihin alkuperäisiin suunnitelmiin (ks. Totuus 1).

[Totuus 7 & continuatio ad infinitum...]

Pätevän oloinen fakta (josta kaikki lähteet ovat yhtä mieltä) näyttäisi kuitenkin olevan, että isä Bartolomeu tosiaan joutui ongelmiin Inkvisition kanssa palattuaan Hollantiin ja Ranskaan suuntautuneilta matkoiltaan vuosina 1713-16, ja kuolinvuonnaan hänen lopulta oli pakko paeta Inkvisition syytöksiä Espanjan Toledoon, jossa kuumesairaus pian vei miehen.

Syyte kait langetettiin varsinaisesti salajuutalaisuudesta, mutta saattaa olla, että isän lentokokeiluilla tosiaan oli vaikutusta asiaan, kuten Saramagokin ehdottaa. Baltasarin ja Blimundan kuvaama kaunis pako lentokoneella sen sijaan lienee turvallisesti tämän (mielestäni muuten suurimman elossa olevan nykykirjailijan) mielikuvitusta.


Näin ne parhaat tarinat syntyvät.

perjantai 5. maaliskuuta 2010

Balladi Einari Lankisesta

Muutama vuosi sitten kaivelin kierrätyskeskuksen hämärissä huoneen nurkkaan ajautuneita pahvilaatikoita. Tarkoitukseni oli ollut lähteä jo kotiin, mutta jostain tuntemattomasta syystä päätin vilkaista, oliko proosallisen näköisissä laatikoissa jotain muutakin kuin Daphne de Maurierin Rebekkaa ja muita divarien kestohittejä.

Alimmaisen laatikon pohjalla, yhdentekevän roskan joukossa, lojui vaaleanruskea, omakustanteen näköinen läpyskä, jonka takakansiteksti kiinnitti huomioni:

”Kaikki tässä kirjassa kerrotut asiat ja tapahtumat ovat tosia, vaikka ne ehkä monista tuntuvat uskomattomilta”

Lupaavaa. Painettu Turussa, Kirjapaino Pika Oy 1981. Kuolevan Kekkoslovakian syvimmän paranoian aikaa... 1981... kun bussipysäkeille tuotiin ilmoituksia, joissa luki: ”Tarkkaile naapuriasi ja ilmoita poikkeuksista!”

Käänsin etukannen näkyviin. Einari Lankinen: Olin takaa-ajettuna. Essiivimuoto tuntui jotenkin epämääräisellä tavalla oudolta... ikään kuin hämärän rajamaat olisivat ottaneet askeleen lähemmäs jossain selkäni takana.

”Se mitä tässä kerron on kuin paha satu, mutta totta kuitenkin joka lause. Kerron tässä Suomen suurimman, ehkä lähes maailman suurimman rikollisjärjestön toiminnasta, sen menettelytavoista. Siitä, miten ja missä se toimii. Olen seurannut sen toimintaa noin kymmenen vuotta. Olen asiasta täysin selvillä, sillä olen itse joutunut sen toiminnan kohteeksi. Olen menettänyt sille paljon. Rahassa arvioituna nykymarkoissa noin ainakin kolmekymmentä miljoonaa. Vanhoissa markoissa noin kolmetuhatta miljoonaa. Tämän he itse ilmoittivat 70-luvun alkupuolella, v. 1973. Siis silloin, kun he olivat saaneet vietyä minulta mainitsemani summan edestä kirjoituksiani.”

Vaikka valtaosa tekstistä käsitteleekin Lankisen paranoidia maailmankuvaa ja listaa hataria todisteita sen puolesta, tämä 161-sivuinen, pääosin toteavaan tyyliin kirjoitettu ja päiväkirjamaisesti etenevä dokumentti on samalla eräs kiehtovimmista elämäkerroista, joita käsiini on sattunut. Lankisen suuri harha, mikä erottaa hänen todellisuutensa pysyvästi koko muusta maailmasta, on uskomus, että YLE on jonkinlaisella ”salakuvaukseksi” kutsutulla menetelmällä jakanut hänen ajatuksensa ja ideansa kirjailijoina, muusikoina ja taiteilijoina esiintyville rikollisille ympäri Suomea ja maailmaa:

”Tässä on siis kyse kirjoituksistani, käsikirjoituksistani, monien vuosien työstä, jotka he salakuvauslaitteillaan kuvasivat ja myivät ne maailman lähes kaikille televisioyhtiöille, elokuvayhtiöille, kirjailijoille, runoilijoille (...)”

Jonkinlainen variantti vakoilufantasioista ja influencing machinesta, siis. Lankinen kärsii syvästi uskosta, ettei yksikään hänen ajatuksensa pysy salassa muulta maailmalta. Hän on myös (monen muun tavoin) vakuuttunut omien pohdintojensa ainutlaatuisuudesta - hän itse asiassa toistelee usein, ettei tunne ympäröivän kulttuurin taidetta juuri ollenkaan, koska hän tahtoo pitää itsensä puhtaana plagioinnista – ja niinpä pienetkin kliseet jossain teoksessa tuntuvat Lankisesta häneltä itseltään varastetuilta.

Traagista asiassa ehkä on se, että Lankinen vaikuttaa alunpitäen varsin pätevältä ITE-taiteilijalta. Hän itse puhuu moneen otteeseen ”silmäsairaudesta”, joka iski häneen pian sodan jälkeen (Lankinen kertoo olleensa palveluksessa sodan aikana, joten ainakaan tuolloin häntä ei katsottu liian sairaaksi) ja nähtävästi johti läpi 50- ja 60-lukujen jatkuneeseen lääkärikierteeseen.

Lankisen julkaistu tuotanto ajoittuu vasta sairauden jälkeiselle ajalle, mutta hänen kokoelmistaan löytyy myös muutamia 30-luvulla kirjoitettuja runoja ja sävellyksiä. 40-luvulta on peräisin myös Lankisen ensimmäinen romaani. Hänen myöhempään, jo syntyessään pahasti vanhentuneen tuntuiseen tuotantoonsa verrattuna Lankisen varhaiset runot ja sävellykset paljastavat kyllä jonkin verran selvää lahjakkuutta, jota tosin ei kuitenkaan selvästikään sen kummemmin ruokittu.

Kun niinkin synkästä ajasta on kysymys, tämä ei sinänsä ole ihmeellistä, mutta on jotenkin erityisen surullista havaita, miten Lankinen jatkaa sinnikkäästi, joskin ajan kelkasta pudonneena vuosikymmenten ajan saamatta minkäänlaista palautetta, ja mikä pahinta, jatkuvan vainofantasian ahdistamana. Tämän nähtävästi hyvin herkkäluonteisen ja uskonnollisen miehen julkaisuhistoriakin kertoo omaa karua kieltään siitä, miten hulluuden eri alaluokat kerääntyvät yhteen normaalin yhteiskunnan reunoilla (kuten Kurt Vonnegutin romaanissa Äiti Yö kerrotaan osuvasti). Monet hänen teoksistaan nimittäin ovat Pegasos-seuran tai Kansallis-mytologisen yhdistyksen julkaisemia, vaikka onkin vaikea nähdä yhteyttä Pekka Siitoimen natsifantasoiden ja Lankisen rauhallisten, usein kyllä huvittavan vetistelevienkin, runojen ja romaanien maailman välillä.

Joka tapauksessa, hyvää näissä myöhemmissä teoksissa on ainakin se, että Lankinen vaikuttaa viimeistään 80-luvun lopulla jossain määrin parantuneen vainokuvitelmistaan, sillä tuolloin hän julkaisi ensimmäistä kertaa koottua sävellys- ja runotuotantoaan. Ehkä hän koki, ettei häntä enää jostain syystä jahdattu?

Lankisen paranoiaklassikon selkeä ja suora tyyli erottaa sen rajusti muista, kirjallisuusihmisten ylimieliseltä kalskahtavaan sävyyn joskus ”hörhö-” tai ”skitsokirjallisuudeksi” kutsumista teoksista, kuten Vilho Piipon sisäavaruusjazzista, Paavo Rissasen surullisenkuuluisista raporteista tai Rauni-Leena Luukanen-Kilden automaattikirjoituksista. Omalla oudolla tavallaan Olin takaa-ajettuna on nimenomaan dokumentti, jollaiseksi tekijä se on tarkoittanutkin – yksittäinen ja ajoittain katkeileva, etäinen radiolähetys hulluuden yksinäisestä maailmasta, mutta kuitenkin tarpeeksi selkokielinen ja koskettava tavallisten ihmisten ymmärrettäväksi.

Kuten monet muutkin tällaiset teokset, se paljastaa myös jotain oleellista omasta ajastaan. Harhakuvitelmat ovat harvoin puhtaita fantasioita – niistä löytyy useinkin suora linja ympäröivän aikakauden ja kulttuurin sairaimpiin ja vaietuimpiin puoliin. Lankisen elämäkerran varrelta hahmottuvat ainakin varhaisvuosien raskas maalaisuskonnollisuus, sodan traumat, yksinäisyys sodanjälkeisessä maailmassa, pienten piirien kultturielitti vs. harmaa, passiivinen kansa - asetelmat ja Kekkosen loppuvuosien DDR-mäinen kyttäysvaltio. (Ja miksikä ei, ainakin niinsanotusti "väärän koivun takaa", myös natsismin ihailun pitkät, rumat jäljet Suomen historiassa).

En tiedä, elääkö Lankinen vielä. Open Library ilmoittaa Lankisen synnyinvuodeksi 1911, mikä sopii yhteen Takaa-ajetun antamien tietojen kanssa. Mitään tietoa kuolinvuodesta ei ole saatavilla. Muutama vuosi sitten punkinfinland-foorumilla (nyttemmin nähtävästi foorumin muuton seurauksena bittiavaruuteen hajonneessa) ”Suomenkielinen härökirjallisuus” - ketjussa eräs turkulainen kirjoittaja kertoi 90-luvulla nimettömäksi jäävässä lähiössä asuneesta vanhasta sedästä, joka saattoi seistä tuntikausia läheisessä risteyksessä katsellen liikennevalojen välkkymistä. Kirjoittaja epäili, että kyseessä saattoi olla kirjailija Lankinen, muttei ollut koskaan uskaltanut kysyä sitä suoraan.


- - -

Einari Lankinen (1911-):

Miten saavutan onnen - Karkkila: omakustanne 1971 (nimellä Seppo Markko)
Ohjeita elämän ongelmiin - Turku: Pegasos-seura, 1976
Rakkautta Karjalan tanhuvilla, romaani - Turku: Pegasos-seura, 1977 (käsikirjoitus v. 1946)
Rakkauden lähteellä, runoja - Turku: omakustanne, 1978
Olin takaa-ajettuna - Turku: omakustanne, 1981
Rakkauden iloa ja tuskaa, romaani - Naantali : Kansallis-mytologinen yhdistys, 1983
Rakkaudesta rakkauteen, romaani - Naantali : Kansallis-mytologinen yhdistys, 1986
Helkkykää harput - Naantali: Kansallis-mytologinen yhdistys, 1988
Retki säveltenmaailmoihin [sic], soitinsävellyksiä ja lauluja - [Naantali] Kansallis-Mytologinen Yhdistys, 1989
Rakkauden lähteellä, runoja [II painos] – Naantali: Kansallis-Mytologinen Yhdistys, 1991

(Turun Yliopiston kirjasto)

lauantai 27. helmikuuta 2010

Emily, a modern sense of beauty

Taiteentutkijan ”ammatissa” piilee perinteisesti eräs pahemman sorttinen valuvika: oletus taideteoksen sisältämästä intentiosta, josta luonnollisesti seuraa tarve löytää ja selittää kyseinen tarkoitus. On vaikea kuvitella, että taiteentutkimuksella voisi olla muita keskeisiä tarpeita, mikäli ei mennä reseptiotutkimuksen puolelle tai sitten käsitellä taideteoksia osana laajempaa kulttuurihistoriallista tutkimusta – henkilö- tai mikrohistoriaa, mentaliteettihistoriaa, ideoiden historiaa ynnä muuta.

Puhtaasti henk. koht. tasolla olen pannut merkille, että parasta fiktiota syntyy, kun ei ajattele liikoja tai rakentele suunnitelmia siitä mitä haluan tällä teoksella ilmaista. Itse asiassa suunnitelmallinen teoksen rakentaminen on siinä määrin raskasta ja tuloksen luettavuuden kannalta riskialtista, että se vaatii varmasti vuosikymmenien kokemuksen fiktion kirjoittamisen parissa onnistuakseen erinomaisesti.

Sen sijaan jälkikäteen on usein helppoa huomata logiikkaa ja ajatusta siinä, mikä luomisen aikana tuntui olevan pelkkää mekaanista palapelaamista ja onnistuneen puzzlettelun mukanaan tuomia ilonpilkahduksia.

Kuinka paljon taideteoksen luominen sitten itseasiassa onkaan vain taipumusta käyttää, yhdistellä ja muunnella syvälle tiedostamattomaan syystä tai toisesta uponneita algoritmejä? Onko taiteella intentiota vai syntyykö se vasta katsojan silmässä?

Eilen ainakin järkytyin kunnolla, kun myöskin aikanaan taiteen tutkimusta opiskellut teknosavanttiystäväni esitteli minulle Emily Howellin klassisia sävellyksiä. Emily Howell ei ole vuosia pianonsoittoa opiskellut Kieslowski-fantasian ujon seksikäs klassisen musiikin säveltäjätär, vaan amerikkalaisen musiikkiveteraanin ja tutkijan David Copen 90-luvulta saakka kehittelemä tietokoneohjelma, joka tässä kuussa julkaisi ensimmäisen levytyksensä From Darkness, Light. Aikaisemmin Emily on kasannut aikaisempien taidemusiikin kausien pastisseja niin uskottavasti, ettei kovimmillakaan asiantuntijoilla ole ollut nokan koputtamista, ja nyttemmin, omaksuttuaan valtavan määrän informaatiota länsimaisen taidemusan perinteestä, se on siirtynyt modernin klassisen pariin.

Monen muun tavoin tiedän kyllä, että asiansa osaava henkilö voi kasata esimerkiksi fuugan tai sonaatin ilman sen kummempia tuoreita ahaa-elämyksiä, mutta viimeistään nyt tämän tiedon taustalla piileskelevä aavistus on pakko nostaa pysyvästi framille. Kirjallisuuden suhteen ajatus historiasta ja mistä tahansa irrallaan elävästä tekstuaalisesta universumista on tietysti jo vanhaa kamaa Roland Barthesin ja kumppaneiden jälkistrukturalistisilta ajoilta (ja itse asiassa jo ennen näitä Jorge Luis Borges esitteli vastaavanlaisia ajatuksia ehkä ensimmäistä kertaa fiktion puolella; Borgesin novellit Matti Rossin suomennosten kokoelmassa Kolmas maailma ovat hyvinkin lukemisen arvoisia asiasta kiinnostuneille) mutta se mikä tuolloin oli tulevaa aavistelevia helmiä lukutaidottomille sioille (eli myöhemmille postmodernisteille) on nyt tätä päivää.

Barthes tuskin aavisti Emily Howellin kaltaisten ohjelmien syntyä edes sen vertaa kuin Roald Dahl novellissaan Suuri automaattinen kielikone – luulen pikemminkin, että hän taisteli omalla tavallaan kaikkein taiteentutkijoiden keskeisen ongelman, tekijän intention, kanssa. Kuka tahansa taideteosta työkseen selittänyt ihminen törmää – ainakin toivottavasti – ennemmin tai myöhemmin siihen tosiseikkaan, että lähes kaikki hänen havaintonsa voidaan yhtä hyvin selittää myös lukijan suorittamana projektiona.

Nyt, kun Emily Howell on luonut maailmaan aikaisemmin tuntematonta musiikkia, voidaan kysyä, onko taideteokselle koskaan ollut oleellista edes se, että sen tekijöinä toimii kaksi toimintansa tiedostavaa osapuolta (tekijä ja kokija) vai onko merkitys pelkästään vastaanottavassa päässä.

Ei ihme, että Emily on säveltäjä, sillä musiikkia voidaan tarkastella keskiaikaisen näkemyksen tapaan lähes puhtaasti myös matematiikan osa-alueena – ääni on fyysinen tapahtuma ja mahdollisesti oman itsensä ainoa merkitys, kun taas äänten järjestely tonaalispohjaisissa järjestelmissä voidaan osoittaa matemaattisina kaavoina. Sen sijaan kone ei vielä ole luonut kirjallisuutta, koska kirjallisuus on ensisijaisesti taidetta käsitteistä ja sanoissa piilevien käsitteiden ymmärtäminen vaatii inhimillisen tietoisuuden elämistä.

Tai perkeleesti lisää laskentatehoa.

Jos kone tulee jonain päivänä luomaan kirjallisuutta, oletan, että se aloittaa geneerisestä bulkkikirjallisuudesta, joka on lähempänä sanaristikkoa kuin sanataidetta. Mutta sinä päivänä, jos/kun koneen luoma romaani kykenee kertomaan meille jotain uutta maailmasta, voimme vetää siitä kaksi johtopäätöstä.

Jos koneen luoma tuotos kertoo meille jotain elämästä ja maailmankaikkeudesta, voimme todeta, että inhimillisen älyn ainutkertaisuus suhteessa universumiin on haastettu peruuttamattomasti ja mahdollisesti jopa peitottu; eräässä mielessä ihmiskunta on lopulta onnistunut rakentamaan itselleen jumalan.

Toisaalta, se voi kertoa meille, ettei koneen teksti ole mitään ilman meitä, jotka alamme oitis väitellä sen herättämistä mielikuvista... ja huomaamme viimein, että kautta historian jokainen meistä on rakentanut maailmankaikkutta etemme heitetyistä tarkoituksellista ja tarkoituksettomista vihjeistä. Niin ollen jokainen meistä on ollut ja tulee aina olemaankin taiteilija sanan ainoassa tärkeässä merkityksessä.

(Siitäs saitte, baskeripää-artistit.)

Lopuksi pätkä laulua, jonka merkityksen edellä kirjoitettu teksti määrittelee kokonaan uusiksi:

“Emily, Emily your gift to me
Emily, a modern sense of beauty
Emily, as precious as your memory:
A simple word called liberty.”

torstai 7. tammikuuta 2010

Wanhat & uudet suomennokset


Kaveri lähetti sähköpostia ja tiedusteli mahdollisia gradunaiheita. Enhän mä tietenkään mitään keksinyt, mutta onnistuimme sentään käymään lyhyen, mutta laajan keskustelun suomennoskulttuurin muuttumisesta.

Nykyään on muotia olla uusvanha tai jonkinlainen "tiedostava konservatiivi", joten sain ihan tervettä vaihtelua ja pääntuuletusta tänäpänä vähän joka puolella vallitsevaan uudelleenarvioinnin uudelleenarviointiin, kun pääsin keskustelussa möläyttämään puolivahingossa ilmoille erään tärkeän syyn sille, miksi ryhdyin kääntäjäksi.

Vanhat suomennokset nimittäin ovat usein ihan kamalan huonoja. Olin jo pienenä hirveän kiinnostunut vanhoista kirjoista ja yritin lukea kaikenlaisia Canterburyn tarintoita tai Decameroneja, mitä kirjastoautosta löytyi. Eihän siitä mitään tullut. Lähinnä vaikutti siltä, kuin kaikki wanhat tekijät olisivat olleet aivan samasta puusta veistettyjä - vaikka tosiasiallinen ero parin täsmälleen samanlaiselta kuulostavan tyypin välillä olisi ollut satoja vuosia tai kilometrejä.

Se olisi vielä ollut ehkä jotenkin siedettävissä, mutta suomennokset alleviivasivat toinen toisensa perään jotain sellaista, mitä George Orwell muistaakseni on kutsunut "viralliseksi reippaudeksi". Tuntui siltä kuin keskiajalta tähän päivään asti maailmassa ei olisi ollut kertakaikkiaan minkäänlaista tilaa millekään muulle kuin parille, kolmelle "ehdottoman kunnolliselle" ihmistyypille. Aivan kuin maailma olisi muuttunut ensimmäisen kerran vähän vapaammin hengittävään suuntaan vasta Koskenniemen kuoltua. Jossain määrin kyse oli kohdallani tietysti puhtaasti huonosta tuuristakin - meilläpäin ei yksinkertaisesti ollut saatavilla monia kirjoja, jotka olisivat olleet huomattavasti mielenkiintoisempia.

Joka tapauksessa tietynlainen jäykkä ja ylevä kielenkäyttö herättää minussa tänäkin päivänä suunnattomia inhonväristyksiä. En kuitenkaan jaksanut silloin kakarana uskoa, että tässä olisi koko totuus. Ajattelin, että menneisyyden kirjava ja rikas maailma olisi varmasti piilossa jossain suomennoskirjallisuuden kumpujen yön takana. Salaisuus piilee vain ymmärtämisessä ja tulkitsemisessa. Niin minusta tulikin kai sitten paljon parempi lukija kuin olen kirjoittaja :)

Oletan, että monet vanhat suomennokset ovatkin kulkeneet syntyvaiheessaan vahvan ideologisen sirkkelin läpi. Senhän teksti tekee joka tapauksessa - ainakin, ellei kirjoittaja (tai suomentaja) ole todella terävä tapaus. Mutta tämän mahdollisesti täysin tiedostetunkin sensuurin ohella aatteelliset vakaumukset ohjaavat tekstin syntyä myös huomaamattomammalla tasolla. Monimelisyyksiä, totunnaisesta asiayhteydestään irrotettuja kommentteja, ironiaa tai erilaisia slangeja ei vanhoissa suomennoksissa juuri kohtaa - koko teksti on vedetty samalla sapluunalla, jolloin alkuteoksen hyvinkin nokkela huumori saattaa muuttua maamiesseuran kansanvalistuneille tosikoille vakavasti otettavaksi ohjenuoraksi siitä miten tässä maailmassa on elettävä & toimittava.

Kaveri, josta alussa puhuin, nosti muuten esille ihan varteenotettavan pointin: miksi vanhaa suomennoskirjallisuutta vaivaavat ongelmat, joita samanaikaisessa kotimaisessa alkuperäiskirjallisuudessa ei esiinny läheskään yhtä paljon? Tähän voi olla syynä muinaisten hitaan tiedonvälityksen päivien suomentajien epävarmuus vieraan kulttuuripiirin edessä. Suomalainen kirjailija ja lukija saattoivat luottaa toisiinsa siinä, että molemmat tunsivat kulttuurinsa ja kielensä käyttäytymisen erilaisissa yhteyksissä - ainakin perstuntumalta, jos ei ihan henkilökohtaisen kokemuksen kautta. Vierasta klassikkokirjallisuutta katsottiin ehkä kunnioituksella ylöspäin, eikä sen kanssa uskallettu leikkiä. Toisaalta erilaisten kulttuuristen ilmiöiden kotouttaminen suomennoksessa saattoi tuntua täysin mahdottomalta tehtävältä, koska suomalainen yhteiskunta ei useinkaan ollut samassa mielessä tai samaan suuntaan kehittynyt kuin esimerkiksi jokin vanhempi eurooppalainen valtio.

En muuten missään tapauksessa väitä, että nykyaika olisi kliinisen puhdas tällaisista ongelmista, vaikka suomennoskulttuuri onkin muuttunut paljon. Suurin murros tapahtui varmaankin jo modernistien saapuessa sodanjälkeiseen kirjalliseen kenttään. Nykypäivän kääntäjä on mitä suurimmassa määrin Mannerin, Saarikosken ja kumppanien seuraaja, tiesi sitä tai ei.

Kääntäjä on kuitenkin edelleen samantapaisten ongelmien edessä kuin joskus sata vuotta sitten ja nykypäivässä niitä vaikea oppia erottamaan, ellei tarkastele menneisyyden mokia tai onnistumisia. Tästä huolimatta tavallinen yleisö ei taida useinkaan panna paljon painoa sille tosiseikalle, että he lukevat yleensä nimenomaan suomennosta. (Pari vuotta sitten erään 1800-luvun teoksen suomennoksen julkkareissa yksi täti kysyi kääntäjältä ihan vakavissaan, että onko "se kirja sitten käännetty 1800-luvun suomeksi?" Että silleen.) Sellaisen väsääminen on kieltämättä ihan oma taiteenlajinsa, jolla on oma, pitkä historiansa.

Ehkä jollain toisella kerralla pääsen kirjoittamaan siitä, mikä näissä kellastuneissa jutuissa on kivaa, kunhan vain pääsee yli vanhentuneen näköisen tekstin aiheuttamasta pelosta. Menneisyyden haamut nimittäin voivat todella olla pelottavia. Monilla muillakin lukijoilla saattaa olla samanlainen, epämääräisesti selkäpiissä tuntuva närästys kaikkea vanhan näköistä kohtaan. Itse asiassa sain idean tähän bloggaukseen Leena Krohnin blogissa olleesta jutusta. Tuon perusteella Helena Sinervo näyttää tuntevan samanlaista, hieman hahmotonta vastenmielisyyttä vanhoja kirjoja kohtaan kuin itsekin olen tuntenut. Ja kuten sanottu, joissain tapauksissa tunnen vieläkin. Silloin vain saattaa käydä niin, että kävelee tietämättään monen hyvän jutun ohitse – jos jotain olen suomentamisesta oppinut tähän mennessä, niin ainakin sen, ettei menneisyys ole yksiselitteinen. Ei edes kotimaisessa kirjallisuudenhistoriassa.