keskiviikko 2. syyskuuta 2009

Kun joudut dystopiaan, totea: "Perkele!"

H.R.Hallin Viimeisellä hetkellä -romaanin kansikuva pakotti ostamaan opuksen kirjaston poistomyynnistä talteen, mutta sen jälkeen kuluikin sitten melkein puoli vuotta ennen kuin uskalsin avata 1922 kirjoitetun kotimaisen scifiklassikon.

Mitä jos se olisikin ihan tylsä?

Jo pelkkä ajatuskin melkein Wenäjän aikaisesta suomeksi kirjoitetusta scifiromaanista on niin houkutteleva, ettei sellainen voi osoittautua kuin pettymykseksi - onhan esimerkiksi joissain lähteissä yhtä lailla varhaiseksi klassikoksi luokiteltu Erkki Ahosen Paikka nimeltä Plaston (1968) ainakin omasta mielestäni aivan luokattoman puiseva ja suorastaan hämmentävän vaivaannuttava tekele.

Ja mikä kirja muka jaksaa enää tehdä vaikutuksen nykyään? Saa olla aika kovaa kamaa, että klassikoilla puudutettu kirjallisuustieteilijä edes enää pystyy muistamaan lapsuuden kiehtovimmat lukukokemukset. Sellaisesta kirjoittaminen on myöskin ihan omaan luokkaansa kuuluva yritys... mutta yritän silti, sillä Viimeisellä hetkellä ansaitsee sen. En ihan heti muista kirjaa, jota lukiessa olisin tuntenut olevani paikan päällä lähes koko matkan ajan.

Olen useinkin pitänyt minäkertojiin samaistumista vaikeanlaisena; kirjallisuushistoria vilisee niinsanotulla älykköpuolella näitä puolimulkvisteja Wertherin jälkeläisiä, joissa ei helposti/mielellään tunnista itseään. Suurilla sankareilla taas on taipumusta olla vähän turhankin suuria ja toiminnassaan suoraviivaisia itseni kaltaisen naruhauiksen siedettäviksi.

Kirjan lopussa huomasin kuitenkin menneeni aivan täysillä sisään päähenkilö Tuomas Enokssonin/Tai-Kee-Jeon persoonaan. Ehkä osansa oli Hallin varsin omaperäisellä ratkaisulla sankarinsa henkilöllisyyden suhteen.

Lapsena poikkeuksellisen lahjakkaaksi osoittautunut kamreerin poika Tuomas Enoksson on eristykseen tuomittuna kirjoittanut joukon enemmän tai vähemmän maailmaa mullistavia teoksia. Kun kylälehden nuuskiva reportteri lopulta saa selville, että juhlittu kirjailija onkin naapurien sorsima kylähullu, epätoivoinen Enoksson tappaa itsensä. Hänen sielunsa kuitenkin matkaa - ei kauas Mars-planeetalle, vaan etäiseen tulevaisuuteen, jossa Tuomaksen sielu asettuu diktatuuria vastaan kapinoivan tiedemiehen, Tai-Joonin, salaisessa piilopaikassaan kasvattamaan ruumiiseen.

Vuosi on tästä eteenpäin 98 123. ("-Aika rientää.", kuten Tai-Joon toteaa lakonisesti.) Maan rata on supistunut komeettatörmäyksen seurauksena ja auringon paahde on ajanut jäljellejääneet ihmiset turvaan maanalaisiin kaupunkeihin. Romaanin nykyhetken ihmiskunta koostuu pääasiassa katastrofista parhaiten selvinneen Kiinan sivilisaation jälkeläisistä, joiden yhteiskunta on sittemmin rappeutunut tiukaksi luokkajärjestelmäksi.

Muinaisten kommunististen vallankumouksellisten jälkeläisistä on kehittynyt julmasti etuoikeuksiaan valvova "valkoisten" johtava eliitti, joka ainoana ihmisrotuna on päässyt kehittämään itseään eräänlaisen "yli-ihmisyyden" tasolle. Täydellisesti tämän määritelmän kuitenkin täyttää vasta maailmaan ratkaisevalla hetkellä saapunut Tuomas - eli Tai-Kee-Jeon, kuten häntä romaanin lopussa, useiden identiteetinvaihdosten ja pitkän kasvutarinan jälkeen kutsutaan.

Yli-ihmisen määritelmä ei romaanin maailmassa luojan kiitos ole nietzscheläinen; periaatteessa kysymys on ainoastaan evolutiivisesta tasosta, jossa ihminen kykenee toimimaan sekä sielullisena että ruumiilisena olentona, mutta ymmärtää itsensä ensisijaisesti jälkimmäisenä. Piirre nousee energiaolento-scifin ja henkiolentohaahuilujen yläpuolelle hieman yllättävästi vasta romaanin lopussa, jota en tosin tässä viitsi paljastaa. Tarinan loppuratkaisu, sekä Hallin ajatukset politiikasta ja filosofiasta luovat yllättäviäkin yhteyksiä kotimaisen kirjailijan ja aikanaan kirjallisuuspiireissä suuresti arvostetun, mutta nyttemmin surullisen vähän luetun Olaf Stapledonin välille.

Kannattaa verrata kirjan syvempiä teemoja Stapledonin Odd Johnissa, Star Makerissa sekä suomennetussa Viimeisissä ja ensimmäisissä esiintyviin ajatuksiin. Halli nimittäin koskettelee samantapaisia teemoja yhden seikkailuromaanin sisällä (mikä on kyllä melkoinen suoritus) eksoottisten tulevaisuusmaailmojen, ruton riivaamien orjakaivosten ja taivaalla kiitävien ornitopterien kuvailun lomassa.

1900-luvun alun kirjallisuus kieltämättä käsitteli hyvin relevantisti teemoja, jotka nykylukijasta saattavat tuntua pelottavan tuoreilta. Maailma ei ole muuttunut ollenkaan niin paljon kuin moni haluaisi kuvitella. Korkeintaan erilaiset aatevirtaukset ja ilmiöt ovat demokratisoituneet. Nimenomaan scifistä puhuttaessa on pakko muistuttaa mieliin ainakin suurin piirtein joka divarista löytyvä Karel Capekin Salamanterisota, jota oikein kukaan ei tunnu lukeneen tarjonnasta huolimatta.

Syvällisistä aihepiireistään huolimatta Viimeisellä hetkellä koukuttaa myös vanhan Barsoom-fanin, ja aika ajoin meininki tuntuu hyvinkin tutulta, vaikka tuskin 20-luvun Suomessa Amazing Stories-lehteä sai ihan joka kioskista, ja sivistyneistön tärkein ulkomaankielikin oli yhä saksa. Itse asiassa myös Halli käyttää lauseissaan väliin hieman saksahtavia S-O-V -rakenteita. Vauhdikas ja nopekäänteinen tyyli, sekä juonirakenteen satunnaiset kömpelyydet (tyyliin "Hei, mutta sieltähän tuleekin juuri sopivasti deus ex machina!") ja epäjohdonmukaisuudet tuovat molemmat Burroughsin elävästi mieleen.

Mene ja tiedä - oli Edgar sitten Hallin suoranainen esikuva eli ei, ainakin yhdessä suhteessa H.R. onnistuu jopa peittoamaan vanhan suosikin. Viimeisellä hetkellä on nimittäin sopivissa kohdissa aivan hämmentävän sensuaalinen. Niin Tai-Kee-Jeon itsensä mahtavat lihakset kuin hänen tärkeimpien naisystäviensä See-Sean ja La-Lin uhkeat kurvit tai väräjävä nuori eroottisuus sykkivät varsin vahvoina ikivanhan maan pimeässä yössä. Nykyisinä yksipuolisen poliittisen korrektiuden aikoina on sitä paitsi ihan piristävää törmätä jossain kirjassa lukuun nimeltään "Minulle tarjotaan naisen lihaa" :)

Viime kädessä romaanista tekee viiden tähden tapauksen sen erikoinen, ilmestymisaikaan nähden vielä hyvin kokeellisena pidettävä kerrontatekniikka. Tarina on kokonaisuudessaan päähenkilön kertoma, mutta se ei alkua lukuunottamatta sisällä takaumia, ennakointeja tai vastaantulevia asioita selityksiä. Tapahtumat ja käsitteet virtaavat jatkuvalla syötöllä lukijan kasvoille; useimpien esitettyjen asioiden merkitys valkenee usein usein vasta jälkikäteen, ja yllättävän harvoja seikkoja valaistaan missään vaiheessa eksplisiittisesti.

Romaanin maailmalle on pakko antautua samaan tapaan kuin omalle arkikokemukselleen - sillä erolla, että ympäröivä maailma on ennestään tuntematon ja siihen tutustuminen on kirjalimellisesti aloitettava alusta saakka päähenkilön rinnalla. Ensimmäisten lukujen ajan vierauden tuntu onkin erittäin vahva, mutta loppua kohti ohitse virtaavista satunnaisuuksista on todella ehtinyt kasvaa kokonainen maailma; ehkä nimenomaan juuri tästä syystä kirjan jättämä vaikutelma on niin poikkeuksellisen vahva.


Dystopia-aiheesta ja erikoisesta kerrontatekniikasta huolimatta Hallin nokkela huumori - joka ajoittaisessa suomalaisuudessaan tuntuu ilahduttavan erikoiselta tämänkaltaisissa ympyröissä - tekee kertomuksesta lämpimän ja henkilökohtaisesti koskettavan tuntuisen. Siellä tällä kertomuksessa törmää hauskoihin ilmaisuihin (kuten "könttiintyä" merkityksessä "jähmettyä"), mutta kieli ei kokonaisuudessaan ole mitenkään häiritsevän vanhahtavaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti