tiistai 8. syyskuuta 2009

Humanismi vs. luonnontiede? Turhaakin turhempi tappelu.

Onnellinen se, joka on elämässään säästynyt kuulemasta typeriä kirjallisuuden luokitteluyrityksiä.

Usein tällaiseen meininkiin syyllistyvät varsinkin epätoivoisesti fiksua esittävät jonkun tietyn tyyppisen genrekirjallisuuden hc-fanit, mutta sattuu sitä paremmissakin piireissä. Esko Valtaojan taannoisessa trilogiassa nimittäin ehdotetaan (ehkä puolivakavissaan, ehkä ei) että kirjallisuutta voitaisiin ryhtyä luokittelemaan sen mukaan, noudatetaanko sen sisäisessä realismissa luonnonlakeja vai ei.

Siis täh?

Nähtävästi tämän luokittelun mukaisesti meillä siis olisi Kirjallisuus A, jota edustaa esimerkiksi Täällä Pohjantähden alla, jonka tärkein meriitti lienee siis siinä, että Jussi heiluttaa kuokkaansa sulassa sovussa painovoiman, kitkan ja liike-energian kertymisen vallitsevien normien kanssa. Valtaojan dissaamalle alemmalle kulttuuritasolle taas jää Kirjallisuus B. Jos hominidi ei ihan hirveästi piittaa vaikkapa Sormusten herrasta, syynä ei Eskon taksonomiassa saa olla esimerkiksi teoksen ahdistavan mustavalkoinen maailmankuva vaan Gandalfin, Sarumanin ja kumppanien kyky ylittää tunnetun fysikaalisen todellisuuden lainalaisuudet taikomalla.

Voi luoja. Siinä meni melkoinen määrä inhimillisen ajattelun historiaa makkeliin.

Valtaojan trilogiaa sävyttää kauttaaltaan melkoinen "kovien" luonnontieteiden markkinointi humanismin kustannuksella, mikä ajoittain johtaa varsin huvittaviin lopputuloksiin. Sitä oikein kuulee rattaiden rutisevan astronomin päässä, kun maailmankaikkeuden laajuutta käytetään perusteena inhimillisen kokemuksen arvottomuuden todisteluun - ja heti seuraavassa hetkessä kehutaan kirjastonhoitajan suosittamaa Homerosta ainutlaatuisena runoutena, johon vain ihminen kykenee.

Tajuan kyllä, että yrityksenä on sovittaa yhteen kaksi erilaista todellisuusaluetta, mutta yritys tuntuu kyllä nielevän kirjoittajan kaikki voimat ja lopputuloksena jäädään surkeasti puolitiehen. Asiahan on yksinkertaisesti niin, että Fg = GMm/r2 ihmisistä riippumattakin (tosin ei noin ilmaistuna) mutta mitään meille mahdollista merkitystä - tai merkitystä ylipäätään - asialla EI ole humanististen tieteiden tutkiman inhimillisen kokemuksen ulkopuolella.

Humanismi ei muutenkaan ole erityisesti muotia. Melkein päinvastoin - ainakin meillä tuolla Yliopistonmäen hum. tiedekunnassa on kovasti rummutettu antihumanismia ja muita typerien ihmisten käsissä kaiken toiminnan merkityksellisyyden häviämiseen johtavia postmoderneja tuhotuotteita varsinkin ns. "naistutkimuksen" nimissä. Tästä voisi kyllä kirjoittaa melkein kirjan, mutta jotenkin uskoisin, ettei noilla ajatelmilla normaalien ihmisten maailmassa ole onneksi suurtakaan väliä, joten mitäs pienistä.

Huvittavinta tuossa yo-jutussa ehkä on se, että mitä rankempi antihumanismin kannattaja on kyseessä, sitä varmemmin hänellä ei ole aavistustakaan siitä, että Fg = GMm/r2 ja sähkö tulee töpseliin jostakin muualta kuin Gandalfin sauvasta.

keskiviikko 2. syyskuuta 2009

Kun joudut dystopiaan, totea: "Perkele!"

H.R.Hallin Viimeisellä hetkellä -romaanin kansikuva pakotti ostamaan opuksen kirjaston poistomyynnistä talteen, mutta sen jälkeen kuluikin sitten melkein puoli vuotta ennen kuin uskalsin avata 1922 kirjoitetun kotimaisen scifiklassikon.

Mitä jos se olisikin ihan tylsä?

Jo pelkkä ajatuskin melkein Wenäjän aikaisesta suomeksi kirjoitetusta scifiromaanista on niin houkutteleva, ettei sellainen voi osoittautua kuin pettymykseksi - onhan esimerkiksi joissain lähteissä yhtä lailla varhaiseksi klassikoksi luokiteltu Erkki Ahosen Paikka nimeltä Plaston (1968) ainakin omasta mielestäni aivan luokattoman puiseva ja suorastaan hämmentävän vaivaannuttava tekele.

Ja mikä kirja muka jaksaa enää tehdä vaikutuksen nykyään? Saa olla aika kovaa kamaa, että klassikoilla puudutettu kirjallisuustieteilijä edes enää pystyy muistamaan lapsuuden kiehtovimmat lukukokemukset. Sellaisesta kirjoittaminen on myöskin ihan omaan luokkaansa kuuluva yritys... mutta yritän silti, sillä Viimeisellä hetkellä ansaitsee sen. En ihan heti muista kirjaa, jota lukiessa olisin tuntenut olevani paikan päällä lähes koko matkan ajan.

Olen useinkin pitänyt minäkertojiin samaistumista vaikeanlaisena; kirjallisuushistoria vilisee niinsanotulla älykköpuolella näitä puolimulkvisteja Wertherin jälkeläisiä, joissa ei helposti/mielellään tunnista itseään. Suurilla sankareilla taas on taipumusta olla vähän turhankin suuria ja toiminnassaan suoraviivaisia itseni kaltaisen naruhauiksen siedettäviksi.

Kirjan lopussa huomasin kuitenkin menneeni aivan täysillä sisään päähenkilö Tuomas Enokssonin/Tai-Kee-Jeon persoonaan. Ehkä osansa oli Hallin varsin omaperäisellä ratkaisulla sankarinsa henkilöllisyyden suhteen.

Lapsena poikkeuksellisen lahjakkaaksi osoittautunut kamreerin poika Tuomas Enoksson on eristykseen tuomittuna kirjoittanut joukon enemmän tai vähemmän maailmaa mullistavia teoksia. Kun kylälehden nuuskiva reportteri lopulta saa selville, että juhlittu kirjailija onkin naapurien sorsima kylähullu, epätoivoinen Enoksson tappaa itsensä. Hänen sielunsa kuitenkin matkaa - ei kauas Mars-planeetalle, vaan etäiseen tulevaisuuteen, jossa Tuomaksen sielu asettuu diktatuuria vastaan kapinoivan tiedemiehen, Tai-Joonin, salaisessa piilopaikassaan kasvattamaan ruumiiseen.

Vuosi on tästä eteenpäin 98 123. ("-Aika rientää.", kuten Tai-Joon toteaa lakonisesti.) Maan rata on supistunut komeettatörmäyksen seurauksena ja auringon paahde on ajanut jäljellejääneet ihmiset turvaan maanalaisiin kaupunkeihin. Romaanin nykyhetken ihmiskunta koostuu pääasiassa katastrofista parhaiten selvinneen Kiinan sivilisaation jälkeläisistä, joiden yhteiskunta on sittemmin rappeutunut tiukaksi luokkajärjestelmäksi.

Muinaisten kommunististen vallankumouksellisten jälkeläisistä on kehittynyt julmasti etuoikeuksiaan valvova "valkoisten" johtava eliitti, joka ainoana ihmisrotuna on päässyt kehittämään itseään eräänlaisen "yli-ihmisyyden" tasolle. Täydellisesti tämän määritelmän kuitenkin täyttää vasta maailmaan ratkaisevalla hetkellä saapunut Tuomas - eli Tai-Kee-Jeon, kuten häntä romaanin lopussa, useiden identiteetinvaihdosten ja pitkän kasvutarinan jälkeen kutsutaan.

Yli-ihmisen määritelmä ei romaanin maailmassa luojan kiitos ole nietzscheläinen; periaatteessa kysymys on ainoastaan evolutiivisesta tasosta, jossa ihminen kykenee toimimaan sekä sielullisena että ruumiilisena olentona, mutta ymmärtää itsensä ensisijaisesti jälkimmäisenä. Piirre nousee energiaolento-scifin ja henkiolentohaahuilujen yläpuolelle hieman yllättävästi vasta romaanin lopussa, jota en tosin tässä viitsi paljastaa. Tarinan loppuratkaisu, sekä Hallin ajatukset politiikasta ja filosofiasta luovat yllättäviäkin yhteyksiä kotimaisen kirjailijan ja aikanaan kirjallisuuspiireissä suuresti arvostetun, mutta nyttemmin surullisen vähän luetun Olaf Stapledonin välille.

Kannattaa verrata kirjan syvempiä teemoja Stapledonin Odd Johnissa, Star Makerissa sekä suomennetussa Viimeisissä ja ensimmäisissä esiintyviin ajatuksiin. Halli nimittäin koskettelee samantapaisia teemoja yhden seikkailuromaanin sisällä (mikä on kyllä melkoinen suoritus) eksoottisten tulevaisuusmaailmojen, ruton riivaamien orjakaivosten ja taivaalla kiitävien ornitopterien kuvailun lomassa.

1900-luvun alun kirjallisuus kieltämättä käsitteli hyvin relevantisti teemoja, jotka nykylukijasta saattavat tuntua pelottavan tuoreilta. Maailma ei ole muuttunut ollenkaan niin paljon kuin moni haluaisi kuvitella. Korkeintaan erilaiset aatevirtaukset ja ilmiöt ovat demokratisoituneet. Nimenomaan scifistä puhuttaessa on pakko muistuttaa mieliin ainakin suurin piirtein joka divarista löytyvä Karel Capekin Salamanterisota, jota oikein kukaan ei tunnu lukeneen tarjonnasta huolimatta.

Syvällisistä aihepiireistään huolimatta Viimeisellä hetkellä koukuttaa myös vanhan Barsoom-fanin, ja aika ajoin meininki tuntuu hyvinkin tutulta, vaikka tuskin 20-luvun Suomessa Amazing Stories-lehteä sai ihan joka kioskista, ja sivistyneistön tärkein ulkomaankielikin oli yhä saksa. Itse asiassa myös Halli käyttää lauseissaan väliin hieman saksahtavia S-O-V -rakenteita. Vauhdikas ja nopekäänteinen tyyli, sekä juonirakenteen satunnaiset kömpelyydet (tyyliin "Hei, mutta sieltähän tuleekin juuri sopivasti deus ex machina!") ja epäjohdonmukaisuudet tuovat molemmat Burroughsin elävästi mieleen.

Mene ja tiedä - oli Edgar sitten Hallin suoranainen esikuva eli ei, ainakin yhdessä suhteessa H.R. onnistuu jopa peittoamaan vanhan suosikin. Viimeisellä hetkellä on nimittäin sopivissa kohdissa aivan hämmentävän sensuaalinen. Niin Tai-Kee-Jeon itsensä mahtavat lihakset kuin hänen tärkeimpien naisystäviensä See-Sean ja La-Lin uhkeat kurvit tai väräjävä nuori eroottisuus sykkivät varsin vahvoina ikivanhan maan pimeässä yössä. Nykyisinä yksipuolisen poliittisen korrektiuden aikoina on sitä paitsi ihan piristävää törmätä jossain kirjassa lukuun nimeltään "Minulle tarjotaan naisen lihaa" :)

Viime kädessä romaanista tekee viiden tähden tapauksen sen erikoinen, ilmestymisaikaan nähden vielä hyvin kokeellisena pidettävä kerrontatekniikka. Tarina on kokonaisuudessaan päähenkilön kertoma, mutta se ei alkua lukuunottamatta sisällä takaumia, ennakointeja tai vastaantulevia asioita selityksiä. Tapahtumat ja käsitteet virtaavat jatkuvalla syötöllä lukijan kasvoille; useimpien esitettyjen asioiden merkitys valkenee usein usein vasta jälkikäteen, ja yllättävän harvoja seikkoja valaistaan missään vaiheessa eksplisiittisesti.

Romaanin maailmalle on pakko antautua samaan tapaan kuin omalle arkikokemukselleen - sillä erolla, että ympäröivä maailma on ennestään tuntematon ja siihen tutustuminen on kirjalimellisesti aloitettava alusta saakka päähenkilön rinnalla. Ensimmäisten lukujen ajan vierauden tuntu onkin erittäin vahva, mutta loppua kohti ohitse virtaavista satunnaisuuksista on todella ehtinyt kasvaa kokonainen maailma; ehkä nimenomaan juuri tästä syystä kirjan jättämä vaikutelma on niin poikkeuksellisen vahva.


Dystopia-aiheesta ja erikoisesta kerrontatekniikasta huolimatta Hallin nokkela huumori - joka ajoittaisessa suomalaisuudessaan tuntuu ilahduttavan erikoiselta tämänkaltaisissa ympyröissä - tekee kertomuksesta lämpimän ja henkilökohtaisesti koskettavan tuntuisen. Siellä tällä kertomuksessa törmää hauskoihin ilmaisuihin (kuten "könttiintyä" merkityksessä "jähmettyä"), mutta kieli ei kokonaisuudessaan ole mitenkään häiritsevän vanhahtavaa.

lauantai 29. elokuuta 2009

Maailman lyhyin tarina - nyt myös suomeksi

Itse haluaisin kerätä yhdestä ainoasta lauseesta, tai rivistä, koostuvia tarinoita, jos se olisi mahdollista. Mutta tähän asti en ole löytänyt ainuttakaan joka ylittäisi guatemalalaisen kirjailijan Augusto Monterroson "kertomuksen": "Cuando despertó, el dinosaurio todavía estaba allí." (Kun hän heräsi, dinosaurus oli vielä siellä.)

-
Italo Calvino: Kuusi muistiota seuraavalle vuosituhannelle

Superlyhyet kertomukset kiehtovat monia muitakin. Calvino painottaa yksittäistä lausetta; ison kirjaimen ja pisteen väliin tungettu viesti kieltämättä lieneekin kaikkein iskevin, eikä siinä suhteessa "Dinosaurusta" ole ylitetty vieläkään. Monterroso hallitsee muutenkin lyhyen muodon tarinat erinomaisesti, minkä voi tarkistaa vaikka suomeksi ilmestyneistä valikoimista Kootut teokset ja muita kertomuksia, sekä Musta lammas ja muita eläinsatuja.

Mutta jos kriteerinä pidetään sanojen määrää, Monterroso on äskettäin kohdannut voittajansa, vaikka tässä tarinassa onkin tuhlailtu lauseita peräti kaksi kappaletta:

Luis Felipe G. Lomelí: Maastamuuttaja
- Unohdattekohan nyt jotain?
- Toivottavasti!

Vuonna ´75 syntynyt, sympaattisen näköinen meksikolainen fyysikko ynnä muu on tähän mennessä julkaissut kaksi teosta, Todos santos de California (2002) ja Ella sigue de viaje (2005). "Maastamuuttaja" ilmestyi alunperin jälkimmäisessä teoksessa.

Hän ei omien sanojensa mukaan halua tuhlata paperia. Ymmärrän häntä erinomaisesti. Moni muukin voisi ottaa oppia. Esimerkiksi siirtolaisuudesta on kirjoitettu valtava määrä massiivisia eepoksia, joiden pääasiallinen sisältö on jotakuinkin ilmaistu tuossa edellä. Lyhyen kertomuksen toimivuus kuitenkin riippuu karkeasti luonnehtien kahdesta seikasta.

Ensinnäkin, mikäli lukijalla ei ole omakohtaista kokemusta kertomuksen aiheesta, sen ymmärtäminen riippuu pidempien ja yksityiskohtaisempien tarinoiden olemassaolosta ja niiden tuntemisesta - tässä mielessä esimerkiksi Lomelín kertomus muistuttaa vähän muinaispohjoismaista kenningiä. Joskus kauan sitten urhea viikinki saattoi osoittaa sivistyneisyytensä hoksaamalla realistisen tapahtumainkulun skaldirunoilijoiden suoltamien outojen symbolisten tiivistelmien takana; käytännössä kenningien käyttö varmasti saattoi johtaa myös täsmälleen päinvastaiseen suuntaan, kun lehmän lypsämisestä viriteltiin "vihreäin kesänmiekkojen ahmasijan äidin-hopean valutus". Tsennaatteks? (Ok, tuo laini on sitten mun oma. Älkää naurako islantilaisille sen takia.)

Mutta ainakin Latinalaisessa Amerikassa eräänlaiseksi lyhyiden kertomusten grand old maniksi kohonnut Jorge Luis Borges ymmärsi erinomaisesti kenningien ja lyhyiden kertomusten välisen suhteen. Eräässä Hiekkakirjan tarinassa Borges nimittäin kertoo runoilijasta, joka loi täydellisen traditonaalisen runoelman. Kuninkaan mielestä runoelma oli niin täydellinen, että vaikka kaikki muu kirjallisuus katoaisi, sen pohjalta voitaisiin luoda kaikki myytit ja runokuvat uudelleen. Sen jälkeen skaldi kirjoitti saman tarinan uudelleen tavalla, jonka modernius järkytti kaikkia. Kuningas tahtoi kuulla, mihin runoilija vielä pystyisikään näiden taidonnäytteiden jälkeen.

Pitkän ajan kuluttua runoilija palasi takaisin. Aluksi ihmisraunioksi muuttunut laulaja ei suostunut sanomaan kuninkaalle sanaakaan, mutta joutui lopulta taipumaan tämän vaatimusten edessä. Hän kuiskasi kuninkaan korvaan yhden ainoan sanan, johon oli onnistunut tiivistämään koko todellisuuden. Kuningas romahti ja hänen mukanaan koko valtakunta. Nyt he tiesivät kaiken, mitä heidän maailmassaan tiedettävissä oli, eikä silloin millekään heidän tiedoistaan ollut enää mitään käyttöä.

...


Mutta mikä on se kuuluisa toinen seikka? Lukutaito. Tai maalaisjärki, miten haluatte :) Lyhyt kertomus voi nimittäin synnyttää oivalluksen myös omakohtaisen arkikokemuksen, ei seikkaperäisempiin tarinoihin nojaavan intertekstin kautta. Tähänkin löytyy esimerkki traditiosta - Monterroso ainakin oli hyvin tietoinen asiasta. Kyseessä ovat nimittäin antiikin ja/tai keskiajan eläinsadut, jotka harvoin ylittävät hillityn tekstiviestin mittaa. Luultavasti jokainen ymmärtää, miksi pihlajanmarjat olivat ketun mielestä happamia, vaikkei olisi tullut luettua yhtään kirjaa.

Eläinsaduista kasvoi myöhemmin novelli. Hyviä esimerkkejä näiden kahden erityyppisen sähkösanomakirjallisuuden suhteista ovat ainakin Boccaccion aikalaisen Franco Sachettin lyhyiden ja nokkelien tykitysten sarja Il Trescentonovelle ja Petrus Alfonsin Disciplina Clericalis, jossa esitellään runsaasti kansanperinteestä napattuja lyhyitä ja iskeviä moraliteetteja ei-niin-kekseliäitten kirkonmiesten saarnojen piristykseksi.

Tavallaan siis eräs novellin historian ympyrä sulkeutuu, ainakin Latinalaisen Amerikan kirjallisuudessa. Mutta ei unohdeta gringojakaan vallan kokonaan. Ernest Hemingway nimittäin vastaa eräästä mikroklassikosta, joka suomennettuna lyhenee kolmeen sanaan. Lomelía se ei voita, sillä alkukielellä Papa joutui lavertelemaan peräti kuuden sanan verran:

"Myytävänä: vauvankengät. Käyttämättömät."

perjantai 28. elokuuta 2009

Hajaantukaa, täällä ei ole mitään nähtävää

                                                                                                        Kuten kuka tahansa nykyään, meitsi on niin muodikas, että päähän sattuu. Sen vuoksi säästänkin virtuaaliuniversumin itseni tarkemmalta kuvailemiselta - kai ne päiväkirjamerkinnät sitten jotain kertovat, jos niikseen tulee. Viittaisin varmaan muuten entiseen päiväkirjaani, ellei se koko nettifoorumi olisi joutunut viruksen kitaan muutamia kuukausia sitten.                                                                                                            
Yritän oppia taas kerran kirjoittamaan. Ainakin kirjoista. Vailla kirjallisuustieteellisiä pakkopullateorioita, joiden pääasiallinen tarkoitus taitaa olla moraalisesti kaikkia edellisiä sukupolvia ylemmän nykytutkijan otsan kiillottaminen. Suomentamisestakin saattaa tulla jotain sanomista, ainakin toivoakseni. Ehkä musiikista tai kulttuurihistoriasta. Varmaan sitten itsestänkin. Luultavasti ihan mistä sattuu, kunnes itseluottamus menee taas lopullisesti :)
                                                                                                                
Tervetuloa, satunnainen ohikulkija.