maanantai 15. maaliskuuta 2010

The stuff that dreams are made of

Mitä takapajuisempi yhteisö, sitä pidemmät juuret sillä yleensä menneisyyteen. Jääräpäinen muutosten vastustaminen ja haluttomuus ymmärtää maailmaa muuten kuin perinnesääntöjen ohjaamana tekee syrjäisistä menneisyyden saarekkeista paradoksaalisesti niin kiehtovia tutkimuskohteita modernisti suuntautuneille uteliaille.

Kielitieteessä tunnetaan yleisesti sääntö, jonka mukaan kielen vanhakantaisimmat (tai jos niin halutaan, ”alkuperäisemmät”) muodot säilyvät perifeerisillä alueilla; Suomessa hyvä esimerkki voisi olla esimerkiksi inarinsaame, joka on muodostanut oman periferiansa kaukaisessa hämärässä menneisyydessä, kun osa kantasaamen puhujista heitti hyvästit porotaloudelle ja jumitti Inarinjärven rannalle kalastuselinkeinon pariin. Toisen hyvän esimerkin muodostavat Pohjanmaan suomenruotsalaisten eri murrealueilla säilyneet keskiaikaisen tai jonkin hieman sitä nuoremman ruåtsin variantin jäänteet.

Historiassa periferioina voivat toimia myös ihmisryhmät tai yhteiskuntaluokat, jossain määrin jopa valtiot. Ei ole aivan harvinaista, että alaluokkien, esimerkiksi feodaalijärjestelmissä turpeeseen sidottujen maatyöläisten, parissa säilytetään hyvin vanhakantaisia ajatuksia maailmasta ja sen menosta – räikeimmilleen tilanne muuttuu silloin, kun hallitseva feodaaliluokka itsessään vastustaa modernisaatioita henkeen & vereen, ainakin niillä alueilla, jossa sillä on omaisuutta hävittävänään.

José Saramagon ensimmäinen suomennettu teos Baltasar ja Blimunda (alkuperäiseltä nimeltään O Memorial do Convento eli oikeastaan ”Luostarin tarina” tms.) on tämänkaltaisen kehityksen tuloksena syntyvään hämmentävään mielenmaisemaan sijoittuva historiallinen romaani. Kirjaa lukiessa on toistuvasti muistutettava itselleen, että siinä todellakin eletään 1700-luvun alkupuolta. Siirtomaavallan asemastaan pikku hiljaa syrjäytynyt ja kiihkokatolinen Portugali elää hallitsijoitaan myöten niin syvällä menneisyydessään, että omalla tavallaan teos on aivan loistava dokumentti ”pimeästä keskiajasta”.

Mutta eräs romaanin henkilöistä (jota pitkään pidin ihan tyhmyyttäni Saramagon hatusta heittämänä tyyppinä), brasilialaissyntyinen isä Bartolomeu, edustaa (teoksen nimettömän kertojan ohella) Portugalin aikakapseliin tunkeutuvaa meille huomattavasti tutumpaa ihmistyyppiä, ja nimenomaan tämä kohtaaminen kahden maailman välillä tekee tarinasta niin kiehtovan.

No, ainakin minulle. Olen nimittäin (kuulemma) hirveän lapsellinen, koska olen puhdasverinen lentokoneintoilija :) Isä Bartolomeu de Gusmão (1685-1724) on puolestaan ollut sekä kirjassa että todellisuudessa varhainen ilmailun uranuurtaja. ”Lentävänä isänä” tunnetun Bartolomeun pieni kuumailmapallo nousi ilmaan (ja törmäsi kattoon) hovin ja yleisön edessä Lissabonissa 8. elokuuta 1709 - 74 vuotta ennen Montgolfierin veljesten ilmapallokokeita. Tämän jälkeen netin ihmemaailmasta saatavat tiedot hajoavat niin moneksi legendaksi, että se on suorastaan... no, keskiaikaista.

[Totuus 1]

Ensinnäkin netistä löytyy IMHO melko huterasti ranskaksi käännetty latinankielinen asiakirja, jossa isä Bartolomeu anoo kuninkaalta apurahaa Passarola – nimisen ilma-aluksen rakentamiseen. Mukana on piirros aluksesta ja hyvin ylimalkaiset selostukset piirroksen yksityiskohdista. Tämän perusteella Passarola oli veneen näköinen rakennelma. Sen yläpuolelle oli pingotettu vaakasuora purje, johon veneen pohjalla sijaitsevasta miilusta kerääntyvä kuuma ilma antoi nostetta. Ohjausta varten Passarolassa oli pyrstö, ja siivet tasapainottamassa laivaa (????).

Mystisin yksityiskohta anomuksessa lienee jonkinlainen magneettihärpäke, jonka olisi tarkoitus antaa paatille liikevoimaa (anomuksessa väitetään, että Passarolan nopeus yltäisi 200 mailiin vuorokaudessa) – aluksen molempiin päihin sijoitetut magneetit vetäisivät nähtävästi toisiaan niin, että alus pysyisi liikkeessä.

Miten tämä jälkimmäinen kuulostaa jotenkin tutulta? Suunnilleen yhtä uskottava kuin meikäläisen väittäriapurahahakemus. Kuitenkin julkaisun pitäisi olla v. 1917 tehty facsimile Vatikaanin arkistossa säilyneestä anomuskirjeestä.

[Totuus 2]

Kaikkitietävä Wikipedia tietää tunnetusti isä Bartolomeusta kielestä riippuen ihan kaiken mahdollisen. Portugalinkielisessä versiossa todetaan, että koko suunnitelma on isä Bartolomeun oppilaan ja ystävän, tulevan Penaguion VIII kreivin & Abrantesin II markiisin Joaquim de Sá Almeidan piloillaan raapustelema. Nuorella markiisilla oli ainoana ulkopuolisena vapaa pääsy isä Bartolomeun verstaaseen. Uskollisena opettajalleen ja kyllästyneenä uteliaiden kyselyyn 14-vuotias Joaquim huitaisi hihastaan mielikuvituksellisen suunnitelman lentävästä purjeveneestä, jota 1700-luvulla kovassa huudossa olleet magneettivoimat muka liikuttaisivat.

Yhdessä isä Bartolomeun kanssa Joaquim ”vuoti vahingossa” paperit julkisuuteen, minkä jälkeen ne levisivät lukuisina kopioina ympäri Eurooppaa lentokoneenrakentajien hekotellessa kippurassa. Tässä tarinassa tosin on se ongelma, että sen kertoo meille ainoastaan italialainen runoilija Pier Jacopo Martello vuonna 1723 ilmestyneessä teoksessaan. Kyseessä ei toisin sanoen varsinaisesti ole mikään luotettavan mielikuvitukseton insinööri.

[Totuudet 3-6]

Portugali-wikin toisessa artikkelissa väitetään, että Passarola olisi kuitenkin lentänyt miehitettynä peräti kilometrin verran jo vuonna 1709, pian isä Bartolomeun ensimmäisen kokeen jälkeen. Espanjankielisessä vastineessa moisesta ei ole puhettakaan, mutta Passarolan hurjan designin kerrotaan pohjautuvan nimettömäksi jäävän kirjailijan kuulopuheiden perusteella kokoamaan tietoon. Englanninkielinen rinnakkaisartikkeli kertoo lyhyesti vain alkuperäisten suunnitelmien kadonneen.

Toinen englanninkielinen artikkeli puolestaan lainaa v. 1786 Timesiä, jossa isä Bartolomeun kerrotaan nousseen itse ilmaan kuumailmapallollaan joskus 1720-luvulla... ja linkittää Vatikaanin arkistosta kaivettuihin alkuperäisiin suunnitelmiin (ks. Totuus 1).

[Totuus 7 & continuatio ad infinitum...]

Pätevän oloinen fakta (josta kaikki lähteet ovat yhtä mieltä) näyttäisi kuitenkin olevan, että isä Bartolomeu tosiaan joutui ongelmiin Inkvisition kanssa palattuaan Hollantiin ja Ranskaan suuntautuneilta matkoiltaan vuosina 1713-16, ja kuolinvuonnaan hänen lopulta oli pakko paeta Inkvisition syytöksiä Espanjan Toledoon, jossa kuumesairaus pian vei miehen.

Syyte kait langetettiin varsinaisesti salajuutalaisuudesta, mutta saattaa olla, että isän lentokokeiluilla tosiaan oli vaikutusta asiaan, kuten Saramagokin ehdottaa. Baltasarin ja Blimundan kuvaama kaunis pako lentokoneella sen sijaan lienee turvallisesti tämän (mielestäni muuten suurimman elossa olevan nykykirjailijan) mielikuvitusta.


Näin ne parhaat tarinat syntyvät.

perjantai 5. maaliskuuta 2010

Balladi Einari Lankisesta

Muutama vuosi sitten kaivelin kierrätyskeskuksen hämärissä huoneen nurkkaan ajautuneita pahvilaatikoita. Tarkoitukseni oli ollut lähteä jo kotiin, mutta jostain tuntemattomasta syystä päätin vilkaista, oliko proosallisen näköisissä laatikoissa jotain muutakin kuin Daphne de Maurierin Rebekkaa ja muita divarien kestohittejä.

Alimmaisen laatikon pohjalla, yhdentekevän roskan joukossa, lojui vaaleanruskea, omakustanteen näköinen läpyskä, jonka takakansiteksti kiinnitti huomioni:

”Kaikki tässä kirjassa kerrotut asiat ja tapahtumat ovat tosia, vaikka ne ehkä monista tuntuvat uskomattomilta”

Lupaavaa. Painettu Turussa, Kirjapaino Pika Oy 1981. Kuolevan Kekkoslovakian syvimmän paranoian aikaa... 1981... kun bussipysäkeille tuotiin ilmoituksia, joissa luki: ”Tarkkaile naapuriasi ja ilmoita poikkeuksista!”

Käänsin etukannen näkyviin. Einari Lankinen: Olin takaa-ajettuna. Essiivimuoto tuntui jotenkin epämääräisellä tavalla oudolta... ikään kuin hämärän rajamaat olisivat ottaneet askeleen lähemmäs jossain selkäni takana.

”Se mitä tässä kerron on kuin paha satu, mutta totta kuitenkin joka lause. Kerron tässä Suomen suurimman, ehkä lähes maailman suurimman rikollisjärjestön toiminnasta, sen menettelytavoista. Siitä, miten ja missä se toimii. Olen seurannut sen toimintaa noin kymmenen vuotta. Olen asiasta täysin selvillä, sillä olen itse joutunut sen toiminnan kohteeksi. Olen menettänyt sille paljon. Rahassa arvioituna nykymarkoissa noin ainakin kolmekymmentä miljoonaa. Vanhoissa markoissa noin kolmetuhatta miljoonaa. Tämän he itse ilmoittivat 70-luvun alkupuolella, v. 1973. Siis silloin, kun he olivat saaneet vietyä minulta mainitsemani summan edestä kirjoituksiani.”

Vaikka valtaosa tekstistä käsitteleekin Lankisen paranoidia maailmankuvaa ja listaa hataria todisteita sen puolesta, tämä 161-sivuinen, pääosin toteavaan tyyliin kirjoitettu ja päiväkirjamaisesti etenevä dokumentti on samalla eräs kiehtovimmista elämäkerroista, joita käsiini on sattunut. Lankisen suuri harha, mikä erottaa hänen todellisuutensa pysyvästi koko muusta maailmasta, on uskomus, että YLE on jonkinlaisella ”salakuvaukseksi” kutsutulla menetelmällä jakanut hänen ajatuksensa ja ideansa kirjailijoina, muusikoina ja taiteilijoina esiintyville rikollisille ympäri Suomea ja maailmaa:

”Tässä on siis kyse kirjoituksistani, käsikirjoituksistani, monien vuosien työstä, jotka he salakuvauslaitteillaan kuvasivat ja myivät ne maailman lähes kaikille televisioyhtiöille, elokuvayhtiöille, kirjailijoille, runoilijoille (...)”

Jonkinlainen variantti vakoilufantasioista ja influencing machinesta, siis. Lankinen kärsii syvästi uskosta, ettei yksikään hänen ajatuksensa pysy salassa muulta maailmalta. Hän on myös (monen muun tavoin) vakuuttunut omien pohdintojensa ainutlaatuisuudesta - hän itse asiassa toistelee usein, ettei tunne ympäröivän kulttuurin taidetta juuri ollenkaan, koska hän tahtoo pitää itsensä puhtaana plagioinnista – ja niinpä pienetkin kliseet jossain teoksessa tuntuvat Lankisesta häneltä itseltään varastetuilta.

Traagista asiassa ehkä on se, että Lankinen vaikuttaa alunpitäen varsin pätevältä ITE-taiteilijalta. Hän itse puhuu moneen otteeseen ”silmäsairaudesta”, joka iski häneen pian sodan jälkeen (Lankinen kertoo olleensa palveluksessa sodan aikana, joten ainakaan tuolloin häntä ei katsottu liian sairaaksi) ja nähtävästi johti läpi 50- ja 60-lukujen jatkuneeseen lääkärikierteeseen.

Lankisen julkaistu tuotanto ajoittuu vasta sairauden jälkeiselle ajalle, mutta hänen kokoelmistaan löytyy myös muutamia 30-luvulla kirjoitettuja runoja ja sävellyksiä. 40-luvulta on peräisin myös Lankisen ensimmäinen romaani. Hänen myöhempään, jo syntyessään pahasti vanhentuneen tuntuiseen tuotantoonsa verrattuna Lankisen varhaiset runot ja sävellykset paljastavat kyllä jonkin verran selvää lahjakkuutta, jota tosin ei kuitenkaan selvästikään sen kummemmin ruokittu.

Kun niinkin synkästä ajasta on kysymys, tämä ei sinänsä ole ihmeellistä, mutta on jotenkin erityisen surullista havaita, miten Lankinen jatkaa sinnikkäästi, joskin ajan kelkasta pudonneena vuosikymmenten ajan saamatta minkäänlaista palautetta, ja mikä pahinta, jatkuvan vainofantasian ahdistamana. Tämän nähtävästi hyvin herkkäluonteisen ja uskonnollisen miehen julkaisuhistoriakin kertoo omaa karua kieltään siitä, miten hulluuden eri alaluokat kerääntyvät yhteen normaalin yhteiskunnan reunoilla (kuten Kurt Vonnegutin romaanissa Äiti Yö kerrotaan osuvasti). Monet hänen teoksistaan nimittäin ovat Pegasos-seuran tai Kansallis-mytologisen yhdistyksen julkaisemia, vaikka onkin vaikea nähdä yhteyttä Pekka Siitoimen natsifantasoiden ja Lankisen rauhallisten, usein kyllä huvittavan vetistelevienkin, runojen ja romaanien maailman välillä.

Joka tapauksessa, hyvää näissä myöhemmissä teoksissa on ainakin se, että Lankinen vaikuttaa viimeistään 80-luvun lopulla jossain määrin parantuneen vainokuvitelmistaan, sillä tuolloin hän julkaisi ensimmäistä kertaa koottua sävellys- ja runotuotantoaan. Ehkä hän koki, ettei häntä enää jostain syystä jahdattu?

Lankisen paranoiaklassikon selkeä ja suora tyyli erottaa sen rajusti muista, kirjallisuusihmisten ylimieliseltä kalskahtavaan sävyyn joskus ”hörhö-” tai ”skitsokirjallisuudeksi” kutsumista teoksista, kuten Vilho Piipon sisäavaruusjazzista, Paavo Rissasen surullisenkuuluisista raporteista tai Rauni-Leena Luukanen-Kilden automaattikirjoituksista. Omalla oudolla tavallaan Olin takaa-ajettuna on nimenomaan dokumentti, jollaiseksi tekijä se on tarkoittanutkin – yksittäinen ja ajoittain katkeileva, etäinen radiolähetys hulluuden yksinäisestä maailmasta, mutta kuitenkin tarpeeksi selkokielinen ja koskettava tavallisten ihmisten ymmärrettäväksi.

Kuten monet muutkin tällaiset teokset, se paljastaa myös jotain oleellista omasta ajastaan. Harhakuvitelmat ovat harvoin puhtaita fantasioita – niistä löytyy useinkin suora linja ympäröivän aikakauden ja kulttuurin sairaimpiin ja vaietuimpiin puoliin. Lankisen elämäkerran varrelta hahmottuvat ainakin varhaisvuosien raskas maalaisuskonnollisuus, sodan traumat, yksinäisyys sodanjälkeisessä maailmassa, pienten piirien kultturielitti vs. harmaa, passiivinen kansa - asetelmat ja Kekkosen loppuvuosien DDR-mäinen kyttäysvaltio. (Ja miksikä ei, ainakin niinsanotusti "väärän koivun takaa", myös natsismin ihailun pitkät, rumat jäljet Suomen historiassa).

En tiedä, elääkö Lankinen vielä. Open Library ilmoittaa Lankisen synnyinvuodeksi 1911, mikä sopii yhteen Takaa-ajetun antamien tietojen kanssa. Mitään tietoa kuolinvuodesta ei ole saatavilla. Muutama vuosi sitten punkinfinland-foorumilla (nyttemmin nähtävästi foorumin muuton seurauksena bittiavaruuteen hajonneessa) ”Suomenkielinen härökirjallisuus” - ketjussa eräs turkulainen kirjoittaja kertoi 90-luvulla nimettömäksi jäävässä lähiössä asuneesta vanhasta sedästä, joka saattoi seistä tuntikausia läheisessä risteyksessä katsellen liikennevalojen välkkymistä. Kirjoittaja epäili, että kyseessä saattoi olla kirjailija Lankinen, muttei ollut koskaan uskaltanut kysyä sitä suoraan.


- - -

Einari Lankinen (1911-):

Miten saavutan onnen - Karkkila: omakustanne 1971 (nimellä Seppo Markko)
Ohjeita elämän ongelmiin - Turku: Pegasos-seura, 1976
Rakkautta Karjalan tanhuvilla, romaani - Turku: Pegasos-seura, 1977 (käsikirjoitus v. 1946)
Rakkauden lähteellä, runoja - Turku: omakustanne, 1978
Olin takaa-ajettuna - Turku: omakustanne, 1981
Rakkauden iloa ja tuskaa, romaani - Naantali : Kansallis-mytologinen yhdistys, 1983
Rakkaudesta rakkauteen, romaani - Naantali : Kansallis-mytologinen yhdistys, 1986
Helkkykää harput - Naantali: Kansallis-mytologinen yhdistys, 1988
Retki säveltenmaailmoihin [sic], soitinsävellyksiä ja lauluja - [Naantali] Kansallis-Mytologinen Yhdistys, 1989
Rakkauden lähteellä, runoja [II painos] – Naantali: Kansallis-Mytologinen Yhdistys, 1991

(Turun Yliopiston kirjasto)

lauantai 27. helmikuuta 2010

Emily, a modern sense of beauty

Taiteentutkijan ”ammatissa” piilee perinteisesti eräs pahemman sorttinen valuvika: oletus taideteoksen sisältämästä intentiosta, josta luonnollisesti seuraa tarve löytää ja selittää kyseinen tarkoitus. On vaikea kuvitella, että taiteentutkimuksella voisi olla muita keskeisiä tarpeita, mikäli ei mennä reseptiotutkimuksen puolelle tai sitten käsitellä taideteoksia osana laajempaa kulttuurihistoriallista tutkimusta – henkilö- tai mikrohistoriaa, mentaliteettihistoriaa, ideoiden historiaa ynnä muuta.

Puhtaasti henk. koht. tasolla olen pannut merkille, että parasta fiktiota syntyy, kun ei ajattele liikoja tai rakentele suunnitelmia siitä mitä haluan tällä teoksella ilmaista. Itse asiassa suunnitelmallinen teoksen rakentaminen on siinä määrin raskasta ja tuloksen luettavuuden kannalta riskialtista, että se vaatii varmasti vuosikymmenien kokemuksen fiktion kirjoittamisen parissa onnistuakseen erinomaisesti.

Sen sijaan jälkikäteen on usein helppoa huomata logiikkaa ja ajatusta siinä, mikä luomisen aikana tuntui olevan pelkkää mekaanista palapelaamista ja onnistuneen puzzlettelun mukanaan tuomia ilonpilkahduksia.

Kuinka paljon taideteoksen luominen sitten itseasiassa onkaan vain taipumusta käyttää, yhdistellä ja muunnella syvälle tiedostamattomaan syystä tai toisesta uponneita algoritmejä? Onko taiteella intentiota vai syntyykö se vasta katsojan silmässä?

Eilen ainakin järkytyin kunnolla, kun myöskin aikanaan taiteen tutkimusta opiskellut teknosavanttiystäväni esitteli minulle Emily Howellin klassisia sävellyksiä. Emily Howell ei ole vuosia pianonsoittoa opiskellut Kieslowski-fantasian ujon seksikäs klassisen musiikin säveltäjätär, vaan amerikkalaisen musiikkiveteraanin ja tutkijan David Copen 90-luvulta saakka kehittelemä tietokoneohjelma, joka tässä kuussa julkaisi ensimmäisen levytyksensä From Darkness, Light. Aikaisemmin Emily on kasannut aikaisempien taidemusiikin kausien pastisseja niin uskottavasti, ettei kovimmillakaan asiantuntijoilla ole ollut nokan koputtamista, ja nyttemmin, omaksuttuaan valtavan määrän informaatiota länsimaisen taidemusan perinteestä, se on siirtynyt modernin klassisen pariin.

Monen muun tavoin tiedän kyllä, että asiansa osaava henkilö voi kasata esimerkiksi fuugan tai sonaatin ilman sen kummempia tuoreita ahaa-elämyksiä, mutta viimeistään nyt tämän tiedon taustalla piileskelevä aavistus on pakko nostaa pysyvästi framille. Kirjallisuuden suhteen ajatus historiasta ja mistä tahansa irrallaan elävästä tekstuaalisesta universumista on tietysti jo vanhaa kamaa Roland Barthesin ja kumppaneiden jälkistrukturalistisilta ajoilta (ja itse asiassa jo ennen näitä Jorge Luis Borges esitteli vastaavanlaisia ajatuksia ehkä ensimmäistä kertaa fiktion puolella; Borgesin novellit Matti Rossin suomennosten kokoelmassa Kolmas maailma ovat hyvinkin lukemisen arvoisia asiasta kiinnostuneille) mutta se mikä tuolloin oli tulevaa aavistelevia helmiä lukutaidottomille sioille (eli myöhemmille postmodernisteille) on nyt tätä päivää.

Barthes tuskin aavisti Emily Howellin kaltaisten ohjelmien syntyä edes sen vertaa kuin Roald Dahl novellissaan Suuri automaattinen kielikone – luulen pikemminkin, että hän taisteli omalla tavallaan kaikkein taiteentutkijoiden keskeisen ongelman, tekijän intention, kanssa. Kuka tahansa taideteosta työkseen selittänyt ihminen törmää – ainakin toivottavasti – ennemmin tai myöhemmin siihen tosiseikkaan, että lähes kaikki hänen havaintonsa voidaan yhtä hyvin selittää myös lukijan suorittamana projektiona.

Nyt, kun Emily Howell on luonut maailmaan aikaisemmin tuntematonta musiikkia, voidaan kysyä, onko taideteokselle koskaan ollut oleellista edes se, että sen tekijöinä toimii kaksi toimintansa tiedostavaa osapuolta (tekijä ja kokija) vai onko merkitys pelkästään vastaanottavassa päässä.

Ei ihme, että Emily on säveltäjä, sillä musiikkia voidaan tarkastella keskiaikaisen näkemyksen tapaan lähes puhtaasti myös matematiikan osa-alueena – ääni on fyysinen tapahtuma ja mahdollisesti oman itsensä ainoa merkitys, kun taas äänten järjestely tonaalispohjaisissa järjestelmissä voidaan osoittaa matemaattisina kaavoina. Sen sijaan kone ei vielä ole luonut kirjallisuutta, koska kirjallisuus on ensisijaisesti taidetta käsitteistä ja sanoissa piilevien käsitteiden ymmärtäminen vaatii inhimillisen tietoisuuden elämistä.

Tai perkeleesti lisää laskentatehoa.

Jos kone tulee jonain päivänä luomaan kirjallisuutta, oletan, että se aloittaa geneerisestä bulkkikirjallisuudesta, joka on lähempänä sanaristikkoa kuin sanataidetta. Mutta sinä päivänä, jos/kun koneen luoma romaani kykenee kertomaan meille jotain uutta maailmasta, voimme vetää siitä kaksi johtopäätöstä.

Jos koneen luoma tuotos kertoo meille jotain elämästä ja maailmankaikkeudesta, voimme todeta, että inhimillisen älyn ainutkertaisuus suhteessa universumiin on haastettu peruuttamattomasti ja mahdollisesti jopa peitottu; eräässä mielessä ihmiskunta on lopulta onnistunut rakentamaan itselleen jumalan.

Toisaalta, se voi kertoa meille, ettei koneen teksti ole mitään ilman meitä, jotka alamme oitis väitellä sen herättämistä mielikuvista... ja huomaamme viimein, että kautta historian jokainen meistä on rakentanut maailmankaikkutta etemme heitetyistä tarkoituksellista ja tarkoituksettomista vihjeistä. Niin ollen jokainen meistä on ollut ja tulee aina olemaankin taiteilija sanan ainoassa tärkeässä merkityksessä.

(Siitäs saitte, baskeripää-artistit.)

Lopuksi pätkä laulua, jonka merkityksen edellä kirjoitettu teksti määrittelee kokonaan uusiksi:

“Emily, Emily your gift to me
Emily, a modern sense of beauty
Emily, as precious as your memory:
A simple word called liberty.”

torstai 7. tammikuuta 2010

Wanhat & uudet suomennokset


Kaveri lähetti sähköpostia ja tiedusteli mahdollisia gradunaiheita. Enhän mä tietenkään mitään keksinyt, mutta onnistuimme sentään käymään lyhyen, mutta laajan keskustelun suomennoskulttuurin muuttumisesta.

Nykyään on muotia olla uusvanha tai jonkinlainen "tiedostava konservatiivi", joten sain ihan tervettä vaihtelua ja pääntuuletusta tänäpänä vähän joka puolella vallitsevaan uudelleenarvioinnin uudelleenarviointiin, kun pääsin keskustelussa möläyttämään puolivahingossa ilmoille erään tärkeän syyn sille, miksi ryhdyin kääntäjäksi.

Vanhat suomennokset nimittäin ovat usein ihan kamalan huonoja. Olin jo pienenä hirveän kiinnostunut vanhoista kirjoista ja yritin lukea kaikenlaisia Canterburyn tarintoita tai Decameroneja, mitä kirjastoautosta löytyi. Eihän siitä mitään tullut. Lähinnä vaikutti siltä, kuin kaikki wanhat tekijät olisivat olleet aivan samasta puusta veistettyjä - vaikka tosiasiallinen ero parin täsmälleen samanlaiselta kuulostavan tyypin välillä olisi ollut satoja vuosia tai kilometrejä.

Se olisi vielä ollut ehkä jotenkin siedettävissä, mutta suomennokset alleviivasivat toinen toisensa perään jotain sellaista, mitä George Orwell muistaakseni on kutsunut "viralliseksi reippaudeksi". Tuntui siltä kuin keskiajalta tähän päivään asti maailmassa ei olisi ollut kertakaikkiaan minkäänlaista tilaa millekään muulle kuin parille, kolmelle "ehdottoman kunnolliselle" ihmistyypille. Aivan kuin maailma olisi muuttunut ensimmäisen kerran vähän vapaammin hengittävään suuntaan vasta Koskenniemen kuoltua. Jossain määrin kyse oli kohdallani tietysti puhtaasti huonosta tuuristakin - meilläpäin ei yksinkertaisesti ollut saatavilla monia kirjoja, jotka olisivat olleet huomattavasti mielenkiintoisempia.

Joka tapauksessa tietynlainen jäykkä ja ylevä kielenkäyttö herättää minussa tänäkin päivänä suunnattomia inhonväristyksiä. En kuitenkaan jaksanut silloin kakarana uskoa, että tässä olisi koko totuus. Ajattelin, että menneisyyden kirjava ja rikas maailma olisi varmasti piilossa jossain suomennoskirjallisuuden kumpujen yön takana. Salaisuus piilee vain ymmärtämisessä ja tulkitsemisessa. Niin minusta tulikin kai sitten paljon parempi lukija kuin olen kirjoittaja :)

Oletan, että monet vanhat suomennokset ovatkin kulkeneet syntyvaiheessaan vahvan ideologisen sirkkelin läpi. Senhän teksti tekee joka tapauksessa - ainakin, ellei kirjoittaja (tai suomentaja) ole todella terävä tapaus. Mutta tämän mahdollisesti täysin tiedostetunkin sensuurin ohella aatteelliset vakaumukset ohjaavat tekstin syntyä myös huomaamattomammalla tasolla. Monimelisyyksiä, totunnaisesta asiayhteydestään irrotettuja kommentteja, ironiaa tai erilaisia slangeja ei vanhoissa suomennoksissa juuri kohtaa - koko teksti on vedetty samalla sapluunalla, jolloin alkuteoksen hyvinkin nokkela huumori saattaa muuttua maamiesseuran kansanvalistuneille tosikoille vakavasti otettavaksi ohjenuoraksi siitä miten tässä maailmassa on elettävä & toimittava.

Kaveri, josta alussa puhuin, nosti muuten esille ihan varteenotettavan pointin: miksi vanhaa suomennoskirjallisuutta vaivaavat ongelmat, joita samanaikaisessa kotimaisessa alkuperäiskirjallisuudessa ei esiinny läheskään yhtä paljon? Tähän voi olla syynä muinaisten hitaan tiedonvälityksen päivien suomentajien epävarmuus vieraan kulttuuripiirin edessä. Suomalainen kirjailija ja lukija saattoivat luottaa toisiinsa siinä, että molemmat tunsivat kulttuurinsa ja kielensä käyttäytymisen erilaisissa yhteyksissä - ainakin perstuntumalta, jos ei ihan henkilökohtaisen kokemuksen kautta. Vierasta klassikkokirjallisuutta katsottiin ehkä kunnioituksella ylöspäin, eikä sen kanssa uskallettu leikkiä. Toisaalta erilaisten kulttuuristen ilmiöiden kotouttaminen suomennoksessa saattoi tuntua täysin mahdottomalta tehtävältä, koska suomalainen yhteiskunta ei useinkaan ollut samassa mielessä tai samaan suuntaan kehittynyt kuin esimerkiksi jokin vanhempi eurooppalainen valtio.

En muuten missään tapauksessa väitä, että nykyaika olisi kliinisen puhdas tällaisista ongelmista, vaikka suomennoskulttuuri onkin muuttunut paljon. Suurin murros tapahtui varmaankin jo modernistien saapuessa sodanjälkeiseen kirjalliseen kenttään. Nykypäivän kääntäjä on mitä suurimmassa määrin Mannerin, Saarikosken ja kumppanien seuraaja, tiesi sitä tai ei.

Kääntäjä on kuitenkin edelleen samantapaisten ongelmien edessä kuin joskus sata vuotta sitten ja nykypäivässä niitä vaikea oppia erottamaan, ellei tarkastele menneisyyden mokia tai onnistumisia. Tästä huolimatta tavallinen yleisö ei taida useinkaan panna paljon painoa sille tosiseikalle, että he lukevat yleensä nimenomaan suomennosta. (Pari vuotta sitten erään 1800-luvun teoksen suomennoksen julkkareissa yksi täti kysyi kääntäjältä ihan vakavissaan, että onko "se kirja sitten käännetty 1800-luvun suomeksi?" Että silleen.) Sellaisen väsääminen on kieltämättä ihan oma taiteenlajinsa, jolla on oma, pitkä historiansa.

Ehkä jollain toisella kerralla pääsen kirjoittamaan siitä, mikä näissä kellastuneissa jutuissa on kivaa, kunhan vain pääsee yli vanhentuneen näköisen tekstin aiheuttamasta pelosta. Menneisyyden haamut nimittäin voivat todella olla pelottavia. Monilla muillakin lukijoilla saattaa olla samanlainen, epämääräisesti selkäpiissä tuntuva närästys kaikkea vanhan näköistä kohtaan. Itse asiassa sain idean tähän bloggaukseen Leena Krohnin blogissa olleesta jutusta. Tuon perusteella Helena Sinervo näyttää tuntevan samanlaista, hieman hahmotonta vastenmielisyyttä vanhoja kirjoja kohtaan kuin itsekin olen tuntenut. Ja kuten sanottu, joissain tapauksissa tunnen vieläkin. Silloin vain saattaa käydä niin, että kävelee tietämättään monen hyvän jutun ohitse – jos jotain olen suomentamisesta oppinut tähän mennessä, niin ainakin sen, ettei menneisyys ole yksiselitteinen. Ei edes kotimaisessa kirjallisuudenhistoriassa.


tiistai 8. syyskuuta 2009

Humanismi vs. luonnontiede? Turhaakin turhempi tappelu.

Onnellinen se, joka on elämässään säästynyt kuulemasta typeriä kirjallisuuden luokitteluyrityksiä.

Usein tällaiseen meininkiin syyllistyvät varsinkin epätoivoisesti fiksua esittävät jonkun tietyn tyyppisen genrekirjallisuuden hc-fanit, mutta sattuu sitä paremmissakin piireissä. Esko Valtaojan taannoisessa trilogiassa nimittäin ehdotetaan (ehkä puolivakavissaan, ehkä ei) että kirjallisuutta voitaisiin ryhtyä luokittelemaan sen mukaan, noudatetaanko sen sisäisessä realismissa luonnonlakeja vai ei.

Siis täh?

Nähtävästi tämän luokittelun mukaisesti meillä siis olisi Kirjallisuus A, jota edustaa esimerkiksi Täällä Pohjantähden alla, jonka tärkein meriitti lienee siis siinä, että Jussi heiluttaa kuokkaansa sulassa sovussa painovoiman, kitkan ja liike-energian kertymisen vallitsevien normien kanssa. Valtaojan dissaamalle alemmalle kulttuuritasolle taas jää Kirjallisuus B. Jos hominidi ei ihan hirveästi piittaa vaikkapa Sormusten herrasta, syynä ei Eskon taksonomiassa saa olla esimerkiksi teoksen ahdistavan mustavalkoinen maailmankuva vaan Gandalfin, Sarumanin ja kumppanien kyky ylittää tunnetun fysikaalisen todellisuuden lainalaisuudet taikomalla.

Voi luoja. Siinä meni melkoinen määrä inhimillisen ajattelun historiaa makkeliin.

Valtaojan trilogiaa sävyttää kauttaaltaan melkoinen "kovien" luonnontieteiden markkinointi humanismin kustannuksella, mikä ajoittain johtaa varsin huvittaviin lopputuloksiin. Sitä oikein kuulee rattaiden rutisevan astronomin päässä, kun maailmankaikkeuden laajuutta käytetään perusteena inhimillisen kokemuksen arvottomuuden todisteluun - ja heti seuraavassa hetkessä kehutaan kirjastonhoitajan suosittamaa Homerosta ainutlaatuisena runoutena, johon vain ihminen kykenee.

Tajuan kyllä, että yrityksenä on sovittaa yhteen kaksi erilaista todellisuusaluetta, mutta yritys tuntuu kyllä nielevän kirjoittajan kaikki voimat ja lopputuloksena jäädään surkeasti puolitiehen. Asiahan on yksinkertaisesti niin, että Fg = GMm/r2 ihmisistä riippumattakin (tosin ei noin ilmaistuna) mutta mitään meille mahdollista merkitystä - tai merkitystä ylipäätään - asialla EI ole humanististen tieteiden tutkiman inhimillisen kokemuksen ulkopuolella.

Humanismi ei muutenkaan ole erityisesti muotia. Melkein päinvastoin - ainakin meillä tuolla Yliopistonmäen hum. tiedekunnassa on kovasti rummutettu antihumanismia ja muita typerien ihmisten käsissä kaiken toiminnan merkityksellisyyden häviämiseen johtavia postmoderneja tuhotuotteita varsinkin ns. "naistutkimuksen" nimissä. Tästä voisi kyllä kirjoittaa melkein kirjan, mutta jotenkin uskoisin, ettei noilla ajatelmilla normaalien ihmisten maailmassa ole onneksi suurtakaan väliä, joten mitäs pienistä.

Huvittavinta tuossa yo-jutussa ehkä on se, että mitä rankempi antihumanismin kannattaja on kyseessä, sitä varmemmin hänellä ei ole aavistustakaan siitä, että Fg = GMm/r2 ja sähkö tulee töpseliin jostakin muualta kuin Gandalfin sauvasta.

keskiviikko 2. syyskuuta 2009

Kun joudut dystopiaan, totea: "Perkele!"

H.R.Hallin Viimeisellä hetkellä -romaanin kansikuva pakotti ostamaan opuksen kirjaston poistomyynnistä talteen, mutta sen jälkeen kuluikin sitten melkein puoli vuotta ennen kuin uskalsin avata 1922 kirjoitetun kotimaisen scifiklassikon.

Mitä jos se olisikin ihan tylsä?

Jo pelkkä ajatuskin melkein Wenäjän aikaisesta suomeksi kirjoitetusta scifiromaanista on niin houkutteleva, ettei sellainen voi osoittautua kuin pettymykseksi - onhan esimerkiksi joissain lähteissä yhtä lailla varhaiseksi klassikoksi luokiteltu Erkki Ahosen Paikka nimeltä Plaston (1968) ainakin omasta mielestäni aivan luokattoman puiseva ja suorastaan hämmentävän vaivaannuttava tekele.

Ja mikä kirja muka jaksaa enää tehdä vaikutuksen nykyään? Saa olla aika kovaa kamaa, että klassikoilla puudutettu kirjallisuustieteilijä edes enää pystyy muistamaan lapsuuden kiehtovimmat lukukokemukset. Sellaisesta kirjoittaminen on myöskin ihan omaan luokkaansa kuuluva yritys... mutta yritän silti, sillä Viimeisellä hetkellä ansaitsee sen. En ihan heti muista kirjaa, jota lukiessa olisin tuntenut olevani paikan päällä lähes koko matkan ajan.

Olen useinkin pitänyt minäkertojiin samaistumista vaikeanlaisena; kirjallisuushistoria vilisee niinsanotulla älykköpuolella näitä puolimulkvisteja Wertherin jälkeläisiä, joissa ei helposti/mielellään tunnista itseään. Suurilla sankareilla taas on taipumusta olla vähän turhankin suuria ja toiminnassaan suoraviivaisia itseni kaltaisen naruhauiksen siedettäviksi.

Kirjan lopussa huomasin kuitenkin menneeni aivan täysillä sisään päähenkilö Tuomas Enokssonin/Tai-Kee-Jeon persoonaan. Ehkä osansa oli Hallin varsin omaperäisellä ratkaisulla sankarinsa henkilöllisyyden suhteen.

Lapsena poikkeuksellisen lahjakkaaksi osoittautunut kamreerin poika Tuomas Enoksson on eristykseen tuomittuna kirjoittanut joukon enemmän tai vähemmän maailmaa mullistavia teoksia. Kun kylälehden nuuskiva reportteri lopulta saa selville, että juhlittu kirjailija onkin naapurien sorsima kylähullu, epätoivoinen Enoksson tappaa itsensä. Hänen sielunsa kuitenkin matkaa - ei kauas Mars-planeetalle, vaan etäiseen tulevaisuuteen, jossa Tuomaksen sielu asettuu diktatuuria vastaan kapinoivan tiedemiehen, Tai-Joonin, salaisessa piilopaikassaan kasvattamaan ruumiiseen.

Vuosi on tästä eteenpäin 98 123. ("-Aika rientää.", kuten Tai-Joon toteaa lakonisesti.) Maan rata on supistunut komeettatörmäyksen seurauksena ja auringon paahde on ajanut jäljellejääneet ihmiset turvaan maanalaisiin kaupunkeihin. Romaanin nykyhetken ihmiskunta koostuu pääasiassa katastrofista parhaiten selvinneen Kiinan sivilisaation jälkeläisistä, joiden yhteiskunta on sittemmin rappeutunut tiukaksi luokkajärjestelmäksi.

Muinaisten kommunististen vallankumouksellisten jälkeläisistä on kehittynyt julmasti etuoikeuksiaan valvova "valkoisten" johtava eliitti, joka ainoana ihmisrotuna on päässyt kehittämään itseään eräänlaisen "yli-ihmisyyden" tasolle. Täydellisesti tämän määritelmän kuitenkin täyttää vasta maailmaan ratkaisevalla hetkellä saapunut Tuomas - eli Tai-Kee-Jeon, kuten häntä romaanin lopussa, useiden identiteetinvaihdosten ja pitkän kasvutarinan jälkeen kutsutaan.

Yli-ihmisen määritelmä ei romaanin maailmassa luojan kiitos ole nietzscheläinen; periaatteessa kysymys on ainoastaan evolutiivisesta tasosta, jossa ihminen kykenee toimimaan sekä sielullisena että ruumiilisena olentona, mutta ymmärtää itsensä ensisijaisesti jälkimmäisenä. Piirre nousee energiaolento-scifin ja henkiolentohaahuilujen yläpuolelle hieman yllättävästi vasta romaanin lopussa, jota en tosin tässä viitsi paljastaa. Tarinan loppuratkaisu, sekä Hallin ajatukset politiikasta ja filosofiasta luovat yllättäviäkin yhteyksiä kotimaisen kirjailijan ja aikanaan kirjallisuuspiireissä suuresti arvostetun, mutta nyttemmin surullisen vähän luetun Olaf Stapledonin välille.

Kannattaa verrata kirjan syvempiä teemoja Stapledonin Odd Johnissa, Star Makerissa sekä suomennetussa Viimeisissä ja ensimmäisissä esiintyviin ajatuksiin. Halli nimittäin koskettelee samantapaisia teemoja yhden seikkailuromaanin sisällä (mikä on kyllä melkoinen suoritus) eksoottisten tulevaisuusmaailmojen, ruton riivaamien orjakaivosten ja taivaalla kiitävien ornitopterien kuvailun lomassa.

1900-luvun alun kirjallisuus kieltämättä käsitteli hyvin relevantisti teemoja, jotka nykylukijasta saattavat tuntua pelottavan tuoreilta. Maailma ei ole muuttunut ollenkaan niin paljon kuin moni haluaisi kuvitella. Korkeintaan erilaiset aatevirtaukset ja ilmiöt ovat demokratisoituneet. Nimenomaan scifistä puhuttaessa on pakko muistuttaa mieliin ainakin suurin piirtein joka divarista löytyvä Karel Capekin Salamanterisota, jota oikein kukaan ei tunnu lukeneen tarjonnasta huolimatta.

Syvällisistä aihepiireistään huolimatta Viimeisellä hetkellä koukuttaa myös vanhan Barsoom-fanin, ja aika ajoin meininki tuntuu hyvinkin tutulta, vaikka tuskin 20-luvun Suomessa Amazing Stories-lehteä sai ihan joka kioskista, ja sivistyneistön tärkein ulkomaankielikin oli yhä saksa. Itse asiassa myös Halli käyttää lauseissaan väliin hieman saksahtavia S-O-V -rakenteita. Vauhdikas ja nopekäänteinen tyyli, sekä juonirakenteen satunnaiset kömpelyydet (tyyliin "Hei, mutta sieltähän tuleekin juuri sopivasti deus ex machina!") ja epäjohdonmukaisuudet tuovat molemmat Burroughsin elävästi mieleen.

Mene ja tiedä - oli Edgar sitten Hallin suoranainen esikuva eli ei, ainakin yhdessä suhteessa H.R. onnistuu jopa peittoamaan vanhan suosikin. Viimeisellä hetkellä on nimittäin sopivissa kohdissa aivan hämmentävän sensuaalinen. Niin Tai-Kee-Jeon itsensä mahtavat lihakset kuin hänen tärkeimpien naisystäviensä See-Sean ja La-Lin uhkeat kurvit tai väräjävä nuori eroottisuus sykkivät varsin vahvoina ikivanhan maan pimeässä yössä. Nykyisinä yksipuolisen poliittisen korrektiuden aikoina on sitä paitsi ihan piristävää törmätä jossain kirjassa lukuun nimeltään "Minulle tarjotaan naisen lihaa" :)

Viime kädessä romaanista tekee viiden tähden tapauksen sen erikoinen, ilmestymisaikaan nähden vielä hyvin kokeellisena pidettävä kerrontatekniikka. Tarina on kokonaisuudessaan päähenkilön kertoma, mutta se ei alkua lukuunottamatta sisällä takaumia, ennakointeja tai vastaantulevia asioita selityksiä. Tapahtumat ja käsitteet virtaavat jatkuvalla syötöllä lukijan kasvoille; useimpien esitettyjen asioiden merkitys valkenee usein usein vasta jälkikäteen, ja yllättävän harvoja seikkoja valaistaan missään vaiheessa eksplisiittisesti.

Romaanin maailmalle on pakko antautua samaan tapaan kuin omalle arkikokemukselleen - sillä erolla, että ympäröivä maailma on ennestään tuntematon ja siihen tutustuminen on kirjalimellisesti aloitettava alusta saakka päähenkilön rinnalla. Ensimmäisten lukujen ajan vierauden tuntu onkin erittäin vahva, mutta loppua kohti ohitse virtaavista satunnaisuuksista on todella ehtinyt kasvaa kokonainen maailma; ehkä nimenomaan juuri tästä syystä kirjan jättämä vaikutelma on niin poikkeuksellisen vahva.


Dystopia-aiheesta ja erikoisesta kerrontatekniikasta huolimatta Hallin nokkela huumori - joka ajoittaisessa suomalaisuudessaan tuntuu ilahduttavan erikoiselta tämänkaltaisissa ympyröissä - tekee kertomuksesta lämpimän ja henkilökohtaisesti koskettavan tuntuisen. Siellä tällä kertomuksessa törmää hauskoihin ilmaisuihin (kuten "könttiintyä" merkityksessä "jähmettyä"), mutta kieli ei kokonaisuudessaan ole mitenkään häiritsevän vanhahtavaa.

lauantai 29. elokuuta 2009

Maailman lyhyin tarina - nyt myös suomeksi

Itse haluaisin kerätä yhdestä ainoasta lauseesta, tai rivistä, koostuvia tarinoita, jos se olisi mahdollista. Mutta tähän asti en ole löytänyt ainuttakaan joka ylittäisi guatemalalaisen kirjailijan Augusto Monterroson "kertomuksen": "Cuando despertó, el dinosaurio todavía estaba allí." (Kun hän heräsi, dinosaurus oli vielä siellä.)

-
Italo Calvino: Kuusi muistiota seuraavalle vuosituhannelle

Superlyhyet kertomukset kiehtovat monia muitakin. Calvino painottaa yksittäistä lausetta; ison kirjaimen ja pisteen väliin tungettu viesti kieltämättä lieneekin kaikkein iskevin, eikä siinä suhteessa "Dinosaurusta" ole ylitetty vieläkään. Monterroso hallitsee muutenkin lyhyen muodon tarinat erinomaisesti, minkä voi tarkistaa vaikka suomeksi ilmestyneistä valikoimista Kootut teokset ja muita kertomuksia, sekä Musta lammas ja muita eläinsatuja.

Mutta jos kriteerinä pidetään sanojen määrää, Monterroso on äskettäin kohdannut voittajansa, vaikka tässä tarinassa onkin tuhlailtu lauseita peräti kaksi kappaletta:

Luis Felipe G. Lomelí: Maastamuuttaja
- Unohdattekohan nyt jotain?
- Toivottavasti!

Vuonna ´75 syntynyt, sympaattisen näköinen meksikolainen fyysikko ynnä muu on tähän mennessä julkaissut kaksi teosta, Todos santos de California (2002) ja Ella sigue de viaje (2005). "Maastamuuttaja" ilmestyi alunperin jälkimmäisessä teoksessa.

Hän ei omien sanojensa mukaan halua tuhlata paperia. Ymmärrän häntä erinomaisesti. Moni muukin voisi ottaa oppia. Esimerkiksi siirtolaisuudesta on kirjoitettu valtava määrä massiivisia eepoksia, joiden pääasiallinen sisältö on jotakuinkin ilmaistu tuossa edellä. Lyhyen kertomuksen toimivuus kuitenkin riippuu karkeasti luonnehtien kahdesta seikasta.

Ensinnäkin, mikäli lukijalla ei ole omakohtaista kokemusta kertomuksen aiheesta, sen ymmärtäminen riippuu pidempien ja yksityiskohtaisempien tarinoiden olemassaolosta ja niiden tuntemisesta - tässä mielessä esimerkiksi Lomelín kertomus muistuttaa vähän muinaispohjoismaista kenningiä. Joskus kauan sitten urhea viikinki saattoi osoittaa sivistyneisyytensä hoksaamalla realistisen tapahtumainkulun skaldirunoilijoiden suoltamien outojen symbolisten tiivistelmien takana; käytännössä kenningien käyttö varmasti saattoi johtaa myös täsmälleen päinvastaiseen suuntaan, kun lehmän lypsämisestä viriteltiin "vihreäin kesänmiekkojen ahmasijan äidin-hopean valutus". Tsennaatteks? (Ok, tuo laini on sitten mun oma. Älkää naurako islantilaisille sen takia.)

Mutta ainakin Latinalaisessa Amerikassa eräänlaiseksi lyhyiden kertomusten grand old maniksi kohonnut Jorge Luis Borges ymmärsi erinomaisesti kenningien ja lyhyiden kertomusten välisen suhteen. Eräässä Hiekkakirjan tarinassa Borges nimittäin kertoo runoilijasta, joka loi täydellisen traditonaalisen runoelman. Kuninkaan mielestä runoelma oli niin täydellinen, että vaikka kaikki muu kirjallisuus katoaisi, sen pohjalta voitaisiin luoda kaikki myytit ja runokuvat uudelleen. Sen jälkeen skaldi kirjoitti saman tarinan uudelleen tavalla, jonka modernius järkytti kaikkia. Kuningas tahtoi kuulla, mihin runoilija vielä pystyisikään näiden taidonnäytteiden jälkeen.

Pitkän ajan kuluttua runoilija palasi takaisin. Aluksi ihmisraunioksi muuttunut laulaja ei suostunut sanomaan kuninkaalle sanaakaan, mutta joutui lopulta taipumaan tämän vaatimusten edessä. Hän kuiskasi kuninkaan korvaan yhden ainoan sanan, johon oli onnistunut tiivistämään koko todellisuuden. Kuningas romahti ja hänen mukanaan koko valtakunta. Nyt he tiesivät kaiken, mitä heidän maailmassaan tiedettävissä oli, eikä silloin millekään heidän tiedoistaan ollut enää mitään käyttöä.

...


Mutta mikä on se kuuluisa toinen seikka? Lukutaito. Tai maalaisjärki, miten haluatte :) Lyhyt kertomus voi nimittäin synnyttää oivalluksen myös omakohtaisen arkikokemuksen, ei seikkaperäisempiin tarinoihin nojaavan intertekstin kautta. Tähänkin löytyy esimerkki traditiosta - Monterroso ainakin oli hyvin tietoinen asiasta. Kyseessä ovat nimittäin antiikin ja/tai keskiajan eläinsadut, jotka harvoin ylittävät hillityn tekstiviestin mittaa. Luultavasti jokainen ymmärtää, miksi pihlajanmarjat olivat ketun mielestä happamia, vaikkei olisi tullut luettua yhtään kirjaa.

Eläinsaduista kasvoi myöhemmin novelli. Hyviä esimerkkejä näiden kahden erityyppisen sähkösanomakirjallisuuden suhteista ovat ainakin Boccaccion aikalaisen Franco Sachettin lyhyiden ja nokkelien tykitysten sarja Il Trescentonovelle ja Petrus Alfonsin Disciplina Clericalis, jossa esitellään runsaasti kansanperinteestä napattuja lyhyitä ja iskeviä moraliteetteja ei-niin-kekseliäitten kirkonmiesten saarnojen piristykseksi.

Tavallaan siis eräs novellin historian ympyrä sulkeutuu, ainakin Latinalaisen Amerikan kirjallisuudessa. Mutta ei unohdeta gringojakaan vallan kokonaan. Ernest Hemingway nimittäin vastaa eräästä mikroklassikosta, joka suomennettuna lyhenee kolmeen sanaan. Lomelía se ei voita, sillä alkukielellä Papa joutui lavertelemaan peräti kuuden sanan verran:

"Myytävänä: vauvankengät. Käyttämättömät."